Heinon taidesäätiön teoksista kootussa Luonnon edestä-näyttelyssä nousee esiin nykyiseen luontosuhteeseemme kuuluva huoli elinympäristömme tulevaisuudesta

Heinon taidesäätiön teoksista kootussa Luonnon edestä-näyttelyssä nousee esiin nykyiseen luontosuhteeseemme kuuluva huoli elinympäristömme tulevaisuudesta

Luonnon edestä-näyttely Poikilo

Kouvolan taidemuseo Poikilo

Varuskuntakatu 11, Kouvola-talo, 45100 Kouvola

Avoinna:
ti-pe 11-18
la-su 12-17
ma suljettu

Katso kohteen tiedot ja kotisivut

Tämän näyttelyn osalta joudun myöntämään, että minua hieman jännitti mennessäni sitä katsomaan Kouvolan taidemuseo Poikiloon. Luonnon edestä -näyttelyn sisältö luonnon ja ihmisen kompleksisesta suhteesta taisi näet osaltaan saada tuon teemansa helmikuussa 2018 tekemästäni ehdotuksesta.

Kutsuin silloin mm. kuvataiteen toimijoita koolle Kuusankoskitaloon keskustelemaan siitä, pystyisimmekö yhdessä järjestämään Länsi-Kymen Kulttuuritien varteen kesäksi 2020 ”ketjutetun” taidetapahtumien sarjan tai jopa koko kesän yli kestävän poikkitaiteellisen festivaalin esimerkiksi ihmisen ja luonnon välisestä monimuotoisesta suhteesta ja nostaen samalla esiin myös maapallon ekologisen kriisin etenemisen.

Sysäys ehdotukselleni syntyi, kun pitkästä aikaa lueskelin maamme itsenäisyyden 75-vuotisjuhlavuonna 1992 kansallista eläinkuvaamme tarkastelleen Eläinkuva Suomen taiteessa -näyttelyn 72 sivun laajuista näyttelykatalogia. Siinä esiteltiin eläinaiheiden käyttöä ja merkitystä kansallisen kulttuurimme osana hyvin monista näkökulmista 1830-luvun kansallisromantiikan ajoista alkaen sekä mm. suomensukuisten kansojen ikivanhoihin kalliomaalauksiin, suomalaiseen lyriikkaan ja kansalliseen heraldiikkaamme kytkien.

Olin tuon näyttelyn työryhmän puheenjohtajana, ja julkaisun muina kirjoittajina toimivat prof. Anto Leikola, Tuomas Hyrsky ja erityisesti Ilkka-Juhani Takalo-Eskola. Eläinaiheisia runoja valitsi myös Satu Koskimies.

Hahmottelin käymissäni keskusteluissa Länsi-Kymen Kulttuuritien reitille ajatusta luontoteemaisesta ”100 kilometrin pituisesta taidenäyttelystä”, jonka osaksi olisi hyvä saada myös pienehkö esittely Suomen taiteen 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alkuvuosikymmenten mestareiden teoksista.

Kulttuuritien reitillä on nyt 5 erilaista luontoteemaista näyttelyä

Elina Bonelius piti ehdotustani sopivan haasteellisena, ja ilmoitti jo muutamaa kuukautta myöhemmin, että Poikiloon kesäksi 2020 esille tuleva Heinon taidesäätiön kotimaisen nykytaiteen näyttely voitaneen koota luontoteemaan liittyvistä töistä. Teosvalinnat teki taidemuseon Mari Lehtosalo avaralla katsannolla.

Ja vanhemman taiteenkin osuus täyttyy pian laadukkaasti, kun Poikiloon saadaan syksyn päänäyttelyksi teoskatselmus Emil Aaltosen säätiön kokoelmaan kuuluvista Suomen taiteen kultakauden mestareiden teoksista. Niiden joukossa myös maisemaalaus sekä ihmisen ja eläinten välinen yhteys nousevat näkyvästi esille.

Muita tätä teemaa monin eri tavoin esitteleviä Länsi-Kymen Kulttuuritien kohteita on neljä. Eteläisin on professori Riitta Nelimarkan Bongan linna Loviisassa. Hänen tuotantonsa monet oman naturamme ja sen ulkopuolisen mielikuvituksellisen faunan täyttämät teokset kytkeytyvät mainiosti tähän teemaan. Hänenkin suurikokoisia tekstiilireliefejään esiteltiin vuonna 1992 Eläinkuva Suomen taiteessa -näyttelyssä.

Myös Arboretum Mustilaan 2018 hahmotellun veistospolun puunveistotaidon teokset voidaan ajatella tähän teemaan liittyviksi – samoin kuin ympäristö- ja puutarhataiteen kriteerit laadukkaasti täyttävä
Eija’s Gardenin alue Loviisan Ruotsinpyhtäällä ja arboretumin monet hienot osuudet Kouvolan Elimäellä.

Jotta 100 kilometrin pituus saadaan täyteen, reitin pohjoispäähän sopii hyvin jo toisena peräkkäisenä kesänä nähtävä puunjalostuksen bioteknisen tulevaisuuden uusia materiaalisia innovaatioita ja niiden käyttömahdollisuuksia esittelevä UPM Biofore -näyttely Maailmanperintökohde Verlassa. Sen sisällöstä mainittakoon puusta bioteknisen prosessin tuloksena tehdyt sateenvarjot sekä kiinalaisen teehuoneen ja Biofore-auton rakennusmateriaalit. Luonnonvarojen suojeluteemaan liittyvistä taideteoksista näyttävin on 420 000 männynsiemenen suojaksi rakennettu 8 metrin korkuinen Aitta Verlan rantapuistossa. Pieneen pinoon mahtuvista Aitan siemenistä voidaan kasvattaa noin 320 jalkapallokentän kokoinen metsä!

Poikilo-museon lehdistötiedote Luonnon edestä -näyttelystä

Tamara Piilola: Kultasade, öljy- ja akryyliväri, 2016. Kuva: Jussi Tiainen / Heinon taidesäätiö
Tamara Piilola: Kultasade, öljy- ja akryyliväri, 2016. Kuva: Jussi Tiainen / Heinon taidesäätiö

”Luonnon edestä esittelee erilaisia tapoja kuvata luontoa nykytaiteen keinoin. Länsimaisen kuvataiteen traditiossa luonnon kuvaaminen on ollut keskeisessä osassa. Maisema tai luonto ei ole vain aiheensa peilikuva, vaan se heijastelee aikakautensa aatteita ja maailmankatsomusta.

Dialogia ihmislajin ja luonnon välillä on viime vuosina käyty synkeiden aiheiden ympärillä: ilmastonmuutos, monimuotoisuuden väheneminen, luontaisten elinpiirien häviäminen, muoviroskan kerääntyminen meriin ja niin edelleen. Esillä olevissa teoksissa luontoa käsitellään monenlaisista näkökulmista. Niissä voi nähdä huolta ja kritiikkiä, mutta myös mystiikkaa, sadunomaista tunnelmaa ja viittauksia taidehistoriaan, unohtamatta kuitenkaan lohdullisuutta ja toiveikkuutta.

Heinon taidesäätiön kokoelma on yksi Suomen merkittävimmistä nykytaiteen kokoelmista. Kokoelman ovat keränneet kauppaneuvos Raimo Heino, rouva Raini Heino ja heidän poikansa, galleristi ja taidehistorioitsija Rauli Heino. Heinon taidesäätiö on perustettu vuonna 2014. Seuraavana vuonna Heinot lahjoittivat kokoelman säätiölle. Se karttuu edelleen.

Taidekokoelma on syntynyt Heinojen hankintojen ja henkilökohtaisten mieltymysten pohjalta intohimosta ja rakkaudesta taidetta kohtaan. Heinojen kiinnostus on suuntautunut alusta lähtien suomalaiseen aikalaistaiteeseen. Nykytaiteen keräämisen he aloittivat 1970-luvulla.

Taidesäätiön perustaminen on mahdollistanut laajat kokoelmanäyttelyt. Ensimmäinen, Rakkaudella Heino, järjestettiin HAM Helsingin taidemuseossa vuonna 2016. Sitä seurasivat Vaasassa Kuntsin modernin taiteen museon Ihmisen kuva ja Oulun taidemuseon Jaetut unet. Kouvolan taidemuseo Poikilon näyttely jatkaa tätä kokoelmanäyttelyiden sarjaa.

Heinon taidesäätiön kokoelmaa näyttelyssä edustavat: Petri Ala-Maunus, Axel Antas, Elina Brotherus, Erno Enkenberg, Bo Haglund, Ilkka Halso, Heli Hiltunen, IC-98, Jouna Karsi, Arto Korhonen, Markku Laakso, Juhani Linnovaaara, Pekka Luukkola, Susanna Majuri, Jyrki Parantainen, Sami Parantainen, Tamara Piilola, Kimmo Pyykkö, Markus Rissanen, Topi Ruotsalainen, Kim Simonsson, Reidar Särestöniemi, Kristiina Uusitalo ja Marjukka Vainio.

Luonnon edestä -näyttelyn ovat tuottaneet yhteistyössä Kouvolan taidemuseo Poikilo ja Heinon taidesäätiö ja sen on kuratoinut Poikilo-museoiden intendentti Mari Lehtosalo.”

Suuria maisemakuvien värivedoksia – tietokoneilla työstettyjä valokuvia on näytteillä enemmän kuin perinteisiä maalauksia

Lähes kaikki Poikilon näyttelyteokset ovat 2000- ja 2010-luvun nykytaiteestamme. Eläinkuva Suomen taiteessa -näyttelyssä esitellyistä taiteilijoista nähdään Reidar Särestöniemen (1925-1981) sekä vuonna 1940 syntyneen kuvanveistäjä Kimmo Pyykön tuotannon esimerkkiteokset varhaisemmilta vuosilta.

Aloitan Reidarista. Hän oli aito luonnonlapsi ja oman elinpiirinsä luonnon kuvaaja. Brita Polttilan sanoja lainaten: Reidar alkoi 1960-luvulla kehitellä kuvallisessa ajattelussaan omaa metaforamaailmaansa, henkilökohtaista runollista sovitustaan pohjoisesta luonnosta ja ympäristöstä, jossa eli voimakkaana tietoisuus ihmisten, eläinten ja muun luonnon kohtalonyhteydestä ja kaiken elämän yhteydestä aurinkoon.

Reidarin suhde luontoon, maahan ja veteen, ja jopa tuleen, oli kokonaisvaltaista ja dialogista – ja hänen samaistumisensa maan ja veden eläimiin syvään juurtunutta. Hän saattoi kysyä Brita Polttilalta, kun tämä yritti kömpelösti sammuttaa kynttilää puutikulla: ”Kiusaat sie tulta?” Tai tiedustella paljasjaloin kävelleeltä ystävältään: ”Miten maa vastaa?”

Reidar koki itsensä myös osaksi Lapin jänkää, josta maanalaiset vedet virtasivat jokiin ja yhtyivät kaukaisiin meriin. Syntymäkodin sijainti ja niukka elanto Ounasjoki-varren tiettömän erämaan laidassa tarjosi hänelle lapsuuden mielikuvista kummunneen suoran yhteyden kotipaikkaa ympäröivään luontoon ja sen eläimiin.

Erityisesti hän samaistui 60-luvulla jopa tapporahapalkkioilla vainottuun ilvekseen ja pohjoisten jänkien riekkoon. Hänelle ilves symboloi yksilön voimaa ja hellittämättömyyttä ja riekko haavoittuvampaa taiteilijaminää. Ilves ja riekko olivat Reidarin mielenmaiseman keskiössä hänen kuolemaansa saakka.

Maalatessaan eläinhahmojensa hellyydentarvetta ja rakkautta ilmentäneitä aiheitaan hän toivoi ihmisten ymmärtävän hänen yksinäisyyttään ja homoseksuaalisen taiteilijan muukalaisuudentuntoaan. Homous oli Suomen lainsäädännössä rikos helmikuuhun 1971 saakka, ja homoseksuaalisuuden virallinen luokittaminen sairaudeksi poistettiin maassamme vasta Reidarin kuolinvuonna 1981.

Reidar erottui taiteensa omaperäisyydellä, mutta toisin kuin usein luullaan, hän ei ollut ITE-taiteilija, vaan laaja-alaisen taidemaalarin koulutuksen Suomen Taideakatemian koulusta sekä Ilja Repin -instituutista 1950-luvun Leningradista hankkinut klassisen maalaustaiteen tekniikat hallinnut ammattilainen.

Jo 60-luvun maalauksissaan Reidar alkoi käyttää myös kehittelemiään munatemperamaalauksen seoksia. Temperaemulsio on öljyisten ja vesiliukoisten aineiden seos. Kananmunat toimivat veden ja öljyn emulsion vakauttajina. Luonnollinen emulsio kuivuu veden haihduttua. Lopullinen kuivuminen tapahtuu vasta, kun öljyt ovat kuivuneet. Ja värit tummenevat jonkun verran kuivuessaan. Kuivuttuaan munatempera ei liukene enää ohennusaineeseen, mutta varsinkin paksummissa väripinnoissa voi ilmetä maalipinnan lohkeilua.

Juhani Linnovaara, Kim Simonsson ja Kimmo Pyykkö

Toisena oman fantasiafaunansa iäkkäämmän sukupolven taidemaalarina Poikilossa nähdään muun muassa humorististen sammakkohahmoisten otustensa kautta taideyleisöä innoittaneen Juhani Linnovaaran teos. Hänen tuotantoonsa sisältyy myös veistoksia – ja useiden vuosikymmenten ajalta tarkasti havainnoituja maisemamaalauksia sekä humorististenkin maalausten osaksi työstettyjä luonnon yksityiskohtia.

Jonkinlaista ilmaisullista samanhenkisyyttä olin havaitsevinani muutamia vuosia sitten Linnovaaran taiteen ja mm. hänen koiraa kävelyttävää naista esittävän 1970-luvun Kävelyllä-veistoksensa sekä tässä näyttelyssä kolmella veistoksella esittäytyvän keramiikan taituri Kim Simonssonin (s. 1974) veistosten välillä.

Valkoiset, osin japanilaisen mangataiteenkin vaikutteita saaneet Simonssonin lapsi- ja eläinhahmot ovat viime vuosina värjäytyneet aina välillä myös sammalmaisen pehmeäpintaisiksi vihreiksi hahmoiksi, joissa keramiikkaveistokset yhdistyvät synteettisesti valmistettuihin huopaa muistuttaviin pintamateriaaleihin.

Kim Simonssonin keramiikkaveistosten ryhmä Luonnon edestä-näyttelyssä. Näyttelysalista otettu kuva: Pekka Hyvärinen
Kim Simonssonin keramiikkaveistosten ryhmä Luonnon edestä-näyttelyssä. Näyttelysalista otettu kuva: Pekka Hyvärinen

Kimmo Pyykkö aloitti kuvanveistäjän uransa 1960-luvulla rautaromusta valmistetuilla, usein tärkeisiin yhteiskunnallisiin epäkohtiin kytkeytyneillä veistoksillaan. Sen jälkeen nähtiin ensin valuraudasta ja lentokoneiden runkomateriaaleista tehtyjä metallien kierrätysasiaakin esiin nostaneita töitä. 1970-luvun puolivälistä alkaen Pyykön päätuotannon materiaaliksi valikoitui valumuotteihin hyvin sopinut alumiini.

Sitä eivät Suomen muut kuvanveistäjät olleet käyttäneet päämateriaalinaan, mutta Pyykölle alumiini avasi mahdollisuuden mm. työstää veistoksiinsa realistisen tarkkoja huonekaluja sekä ihmis- ja eläinfiguurien tai vain niiden ruumiinosien välisen väkivaltatilanteen sanomallista kerrontaa.

Itse tulkitsin useimmat näyttelyissäni esitellyt Pyykön 1970-luvun ja 1980-luvun alun alumiiniveistokset ja -reliefit ihmisen harjoittaman luonnon ja kanssaihmisten säälimättömän alistamisen ja maaseutumme 70-luvulla kokeman autioitumisen kuvauksiksi. Maaseudun sähkö- ja puhelinlangoilla istuvia pikkulintuja esittäneet Pyykön alumiinireliefit olivat toisaalta kauniita menneen ajan maaseutukuvia, mutta samalla ihmisten maaltamuuton takia nopeasti autioituneen elävän maaseudun menetyksestä kertovia kuvia alumiinisella harmaanmustalla kuvaruudulla.

Kimmo Pyykkö: Muuton aika, alumiini, 1975-2010. Näyttelysalista otettu kuva: Pekka Hyvärinen
Kimmo Pyykkö: Muuton aika, alumiini, 1975-2010. Näyttelysalista otettu kuva: Pekka Hyvärinen

Samantyyppistä lähestymistapaa liitin 40 vuotta sitten nyt Poikilon näyttelyssä esillä olevaan Muuton aika -nimiseen vanhaa sohvaa esittävään veistokseen, jossa rypistyneen sohvatyynyn edessä retkottaa selällään eloton pieni lintu ja sitä tarkkailee huolestuneina kaksi jo kenties muuttomatkalle lähtöä tekevää emolintua tai päinvastoin: kaksi emonsa menettänyttä neuvottomiksi jäänyttä nuorta lintua miettii, mitä pitäisi tehdä.

Pyykkö nimikoi työnsä usein sellaisiksi, että katsojlle nousi mieleen kysymyksiä. Niin käy tämän sohvankin kanssa. Mitä muuta siitä pitäisi ajatella? Ovatko sohvan linnut kenties ihmisen vertauskuvia?

Kimmo Pyykkö on koko uransa ajan tehnyt myös pronssiveistoksia sekä suunnitellut runsaasti mitaleja. 1980-luvulla hän alkoi työstää veistoksiaan osin niiden estetiikkaa ”pehmentääkseen” puumateriaaleista. Tähän ratkaisuun saattoi osaltaan johdattaa jo hänen 1970-luvulla leivinuunin leipälapiosta ja tutun näköisistä mustasankaisista silmälaseista yhdessä presidentti Urho Kekkosen kanssa ”leipomansa”, koko kansakuntaa mukavasti naurattanut pelkistetty Omakuva kaljupäisestä presidentistä silmälaseineen.

Tamara Piilola, Petri Ala-Maunus ja Heli Hiltunen

Taidemuseon alakerran suuressa salissa huomio kiinnittyy ensin Tamara Piilolan kahteen suurikokoiseen akryyli-/öljyvärimaalaukseen Kiertynyt puu ja Kultasade. Kauempaa katsottuna ne näyttävät suurilta, yksityiskohtaisen tarkasti tehdyiltä vesivärimaalauksilta, mutta läheltä katsoen voi huomata sangen leveällä pensselillä työstetyt ohuet maalikerrokset.

Piilola haluaa välttää paksuja maalipintoja ja työstää teostensa osa-alueet yksi kerrallaan edeten.

Suunnitteluvaiheessa hän käyttää teoksen kollaasimaiseen rakenteluun itsensä ottamia ja piirtämiään tai esim. lehdistä löytämiään kuvia ja muokkaa niitä tietokoneen näytöllä. Kun kompositio alkaa tuntua hyvältä toteuttamaan kollaasivaiheen idean, hän jättää kollaasin pois ja alkaa maalata teosta valmiiksi edelleenkin yksi osa-alue kerrallaan.

Petri Ala-Maunuksen (s. 1970) maisemakuvat ovat myös äärimmäisen tarkasti työstettyjä todellisten maisemien illuusioita, joita hän koostaa kymmenistä osista ja yksityiskohdista. Mutta hän ei tulosta valmiita töitään tietokoneelta valokuvina, vaan maalaa ne öljyväreillä ja perinteisiä maalausopin keinoja käyttäen.

Viime vuosina Ala-Maunuksen maisemissa ei ole ollut havaintoja ihmisen läsnä olosta. Ennemminkin hänen maisemansa ovat kuin näkymiä maapallon pintakerrosten satojen miljoonien vuosien takaisen muovautumisen ajalta, uuden syntymisestä, kuten teoksessa New Genesis tai Etelämannerta peittävän jäätikön ja maapallon ilmaston lämpenemisen kohtaamisesta, kuten maalauksessa Aloha Antarctica.

Heinon taidesäätiön teoksista kootussa Luonnon edestä-näyttelyssä nousee esiin nykyiseen luontosuhteeseemme  kuuluva huoli elinympäristömme tulevaisuudesta 1
Petri Ala-Maunus: New Genesis, 2013, öljy kankaalle. Kuva: Heinon taidesäätiö

Myös Ala-Maunus työstää maalauksensa usein vain kolmen tai neljän värin varaan. Se helpottaa teoksen yksittäisistä osa-alueista koostettavan valmiin maalauksen väripintojen yhteneväisyyden tavoittamista.

Hän on maininnut innoittajikseen vuonna 2007 toteutuneella Amerikan-matkallaan näkemänsä Hudson River -koulukunnan 1800-luvun taiteilijoiden romanttiset vuoristo- ja muut maisemamaalaukset, tunnetuimpina mestareinaan saksalaissyntyinen Albert Bierstadt, joka opiskeli 1850-luvulla ennen Amerikan taidemarkkinoiden valloitustaan Düsseldorfin taideakatemiassa, sekä Britanniasta Amerikkaan saapunut Thomas Moran, Yellowstonen kansallispuiston huimimpien maisemien ja monien muidenkin USA:n suurten luonnonnähtävyyksien kuuluisa maalaaja.

Vuonna 2001 Ars Fennica -taidepalkinnon voittanut Heli Hiltunen (s. 1960) on pohtinut monissa töissään muistamista ja unohtamista. Siksi niissä on usein epätarkkuutta, kuten on ihmisen muistissakin.

Usein hänen moniosaisiksi kuvasarjoiksi tehtyjen pienikokoisten näyttelyteostensa lähtökohtana voi olla jokin lapsuuden muisto tai vaikkapa epäoleellisen näköinen vanha valokuva. Teos teokselta lähtöaihe muokkaantuu ja etääntyy taiteilijan ensimmäisestä muistikuvasta, koska ihmisen oma tietoisuus ohjaa ja valitsee sitä, millaisen kertomuksen hän omaan elämäänsä liittyvästä maisemasta, pihapuusta, esineestä, valokuvasta tai kanssaihmisistään luo. 

Hiltunen yhdistää teoksiinsa maalauksia ja valokuvia ja työstää niistä myös kuvakollaaseja käyttäen yleensä harmaan värin eri vivahteita. Sen takia Hiltusen monet maalaukset ovat himmeitä – ikään kuin harson läpi katsottavia. Tässä näyttelyssä esitellään Hiltusen kolme pientä maalausta sarjasta Yksi ainoa sekä kooltaan suurempi harsomaisen peitteen saanut öljy-, akryyli- ja tussivärillä maalattu teos Ohne Sorge (Ilman huolia).

Marjukka Vainio, Susanna Majuri, Axel Antas, Elina Brotherus,
Jyrki Parantainen ja Ilkka Halso

Näyttelyn valokuvataiteen osuudessa on myös edustettuna joukko 2000-luvun palkittuja huippuosaajia.

Tamara Piilolan teosparin väliin on kätkeytynyt kaksi pienikokoista, Lontoossa pitkään asuneen ja työskennelleen Axel Antasin valokuvan kromogeenistä värivedosta. Ennen kuin tarkastelin niitä 30 cm:n etäisyydeltä, ajattelin teosten olevan äärimmäisen taitavasti tehtyjä akvarellimaalauksia kuolleista perhosista.

Näyttelykierrokseni edetessä huomasin, että samaa valokuvien tulostustekniikkaa olivat käyttäneet myös useat muut taiteilijat monissa suurikokoisissakin maisemateoksissaan, samoin kuin Axel Antas toisen salin seinälle ripustetussa lukuisista linnunpöntöistä täyttyvän maisemanäkymän kookkaassa valokuvassaan. Huomasin, että valokuvateoksia onkin esillä enemmän kuin perinteisiä maalauksia.

Niinpä tarkistin, millainen tuo tietokoneilla taitavasti rakennettujen valokuvien tulosmenetelmä on. Kromogeenisen vedoksen pohjana on kromogeeninen väripaperi, joka muodostuu kolmesta eri valoille herkästä värejä sisältävästä hopeasuolakerroksesta. Jokainen kerros on herkkä vain yhdelle kolmesta pääväristä, joita ovat sininen, punainen ja vihreä. Väriaineet ovat valmiina emulsiossa ja ne saadaan esiin
valmiin valokuvan kehitysprosessin avulla.

Axel Antas: Still life #2, kromogeeninen värivedos, 2006. Kuva: Jussi Tiainen / Heinon taidesäätiö
Axel Antas: Still life #2, kromogeeninen värivedos, 2006. Kuva: Jussi Tiainen / Heinon taidesäätiö

Valitettavasti museon yläkerrassa vierekkäisillä valokuviensa kromogeenisillä värivedoksilla esiteltävien Marjukka Vainion (1953-2019) ja Susanna Majurin (1978-2020) elämäntaival päättyi molempien osalta ennenaikaisesti. Vainio tunnetaan parhaiten hyvin läheltä kuvattujen kasvien ja niiden osien valokuvausta ja kuviensa esittämistekniikoita kehittäneenä taiturina ja ansioituneena opettajana.

Susanna Majuri kehitti puolestaan valokuvallisia fiktioitaan sijoittamalla kuvaamiaan paikkoja veden alta löytyviksi ”tunteiden kohtaamispaikoiksi”. Veden pohjakuvan maisema ja sen päällä leijuvilta näyttävät henkilöt ja eläimet muuttuvat valmiissa valokuvassa epätarkoiksi, ikään kuin muistikuviksi menneestä ajasta tai unesta.

Monien kuvien vedenalaista tunnelmaa voikin aivan hyvin luonnehtia unenomaiseksi. Käytännössä Majuri sijoitti suurelle vettä kestävälle materiaalille tulostetun maisemakuvan uima-altaan pohjalle ja kuvasi erikseen henkilöitä kellumassa joko veden päällä tai sukelluksissa. Teokset valmistuivat tietokoneella muokaten ja digitaaliseksi yhdistelmäkuvaksi kromogeeniselle väripaperille tulostaen.

Heinon taidesäätiön teoksista kootussa Luonnon edestä-näyttelyssä nousee esiin nykyiseen luontosuhteeseemme  kuuluva huoli elinympäristömme tulevaisuudesta 2
Marjukka Vainio, Pivoine rouge violacée et blanche I-III, 2014. HT-2014-46 / I-III
Heinon taidesäätiön teoksista kootussa Luonnon edestä-näyttelyssä nousee esiin nykyiseen luontosuhteeseemme  kuuluva huoli elinympäristömme tulevaisuudesta 3
Susanna Majuri: Joutsen, kromogeeninen värivedos 2011

Aalto-yliopiston valokuvauksen professori Jyrki Parantaisen (s.1962) yöllistä kalliolammen maisemaa halkovan tulijuovan diptyykki, eli kaksiosainen kookas valokuvateos Two Horizons säpsäyttää sopivasti museon alakerran tarkoituksellisesti hämärämmin valaistussa nurkkauksessa. Valojuovaa ympäröivä yömaisema paljastuu näkyviin täydessä mitassaan vasta läheltä katsottuna.

Alakertaan sijoitetuista muista maisemavalokuvien kromogeenisistä värivedoksista jäi muistikuvana mieleeni Elina Brotheruksen (s.1972) Der Wanderer -kuvasarjan kuva, jossa asumattoman maiseman ympäröimäna vaeltajana/retkeilijänä kameran etupuolelle on asettunut kuvaaja itse selin seisomaan.

Orimattilassa asuva ja työskentelevä, tämän vuoden alussa 5-vuotisen taiteilijaprofessoriapurahan saanut valokuvataiteilija Ilkka Halso (s. 1960) yhdistää kiinnostavilla tavoilla teoksiinsa mm. metsäluonnon näkymiä ja ihmisen elinpiiriin kuuluvia teollisen ympäristön rakennelmia. Välillä hän suorastaan leikittelee taitavasti kuvaideoillaan, kun hän siirtää esimerkiksi päivänvalossa kuvattuja metsäsaarekkeita tai Lapin tuntureiden räkkärinteitä ja vesipainanteita yön pimeyden tai sähkövalaistun kaupunkihämärän keskelle.

Poikilossa esitellään Ilkka Halson tuotannosta valtavan korkeiden kuvitteellisten kannatinpylväiden varassa olevan kattorakennelman alla/suojaamana näkyvä mahtava maisema Kitkajoen rantametsien ympäröimästä jokiuomasta.

Heinon taidesäätiön teoksista kootussa Luonnon edestä-näyttelyssä nousee esiin nykyiseen luontosuhteeseemme  kuuluva huoli elinympäristömme tulevaisuudesta 4
Ilkka Halso: Kitkajoki, digituloste kromogeeniselle väripaperille, 2004. Kuva: Ilkka Halso

Mainittakoon vielä, että näyttelyssä on monia muitakin tässä mainitsematta jääneitä hyviä taideteoksia, ja että museon videosalissa nonstoppina esitettävässä Jan Ijäksen tuottamassa dokumenttivideossa esitellään laajasti Heinon taidesäätiön syntyhistoriaa, toimintaa ja lahjoituskokoelman teoksia.

Näyttelyn sympaattisin teos

Valintani kohdistui kuopiolaistaustaisen, nykyisin Espoossa asuvan taidemaalari Topi Ruotsalaisen (s. 1979) öljyvärimaalaukseen Lampaan luonteiset vuodelta 2016.

Ruotsalainen valmistui taiteen maisteriksi Taideteollisesta korkeakoulusta 2005 ja kuvataiteiden maisteriksi Kuvataideakatemiasta 2008. Hänet tunnetaan erityisesti ihmisten sosiaalisia tilanteita ja ihmisjoukkoja esittävistä maalauksistaan.

Teosvalinta on tietysti täysin henkilökohtainen päätös. Monet muut tämän näyttelyn nähneet ovat voineet mieltyä sympaattisuuden asteikollakin aivan muihin teoksiin. Todennäköisesti valintaani vaikutti eniten se, että teoksen aiheesta välittyy arkielämämme koruttomuuden keskeltä oman egon korostamattomuutta ja kytkös ihmisen ja lampaan tuhansia vuosia kestäneeseen yhteiseloon. Kaiken lisäksi parin metrin levyisestä teoksesta huokuu samalla koko kuva-alan täyttävää vapautunutta maalauksellisuutta.

Liittyvätkö tähän teokseen maalatut kaksi nuorta muulla tavoin Luonnon edestä -näyttelyn teemaan?

Kaikista muista mahdollisista perusteluista mainitsen vain yhden, sen tärkeimmän: Heidän sukupolvensa ja lastensa taakaksi uhkaa jäädä liian kulutuskeskeiseksi osoittautuneen nykyisen ihmiskunnan jo aiheuttaman
ja nopeaa vauhtia etenevän maapallomme ekologisen katastrofin torjunta.

Pekka Hyvärinen

Topi Ruotsalainen: Lampaan luonteiset, 2016, öljyväri kankaalle. Kuva: Topi Ruotsalainen
Topi Ruotsalainen: Lampaan luonteiset, 2016, öljyväri kankaalle. Kuva: Topi Ruotsalainen
Share on facebook
Share on twitter