Teksti: Eero Niinikoski

Vaikka Kymijoesta on kirjoitettu yllättävän vähän kaunokirjallisia tekstejä, sen merkitys suomalaisessa kuvataiteessa on sitäkin suurempi. Monet merkittävät taidemaalarit ovat kuvanneet Kymijokea, ja se on ollut kenties useammin taiteen aiheena kuin mikään muu suomalainen joki.

Tämä näkyi erityisesti kesällä 2017 Kuusankoskitalossa järjestetyssä laajassa ”Kymijoki Suomen taiteessa”-näyttelyssämme, johon saatiin kootuksi eri puolilta maatamme 21 tunnetun taiteilijan, mm. Ferdinand von Wrightin, Gunnar Berndtsonin, Hugo Simbergin, A.W. Finchin, Väinö Hämäläisen, Pekka Halosen ja Eero Järnefeltin 55 teosta, eniten itseoikeutetusti kuitenkin Victor Westerholmin maalauksia.

Niitä täydennettiin valokuvasuurennoksilla kaikkein vanhimmista Kymijoki-maalauksista: Augustin Ehrensvärdin parista 1740-luvun tussilaveerauksesta Anjalasta ja Kuusankoskelta, Nils Schillmarkin hauraasta Heinolan Jyrängön kosken 1780-luvun öljyvärimaalauksesta, Alexander Amatus Thesleffin vuoden 1800 akvarellista Kymijoen Korkeakoskesta sekä venäläisen Gavril Sergejevin 1811 tekemistä akvarelleista Suomenlahden merenrannan Siikakoskesta ja Pyhtään kirkon jokivarresta.

Mikä sitten on syynä siihen, että taiteilijat olivat kiinnostuneet Kymijoesta ja sen rantamaisemista näin suuressa määrin? Luultavasti tärkeimpänä syynä on Kymijoen maisemien monimuotoisuus ja hyvä sijainti Pohjois-Suomen suuriin jokiin verrattuna.

Jälkimmäinen seikka vaikutti maalareiden ohella erityisesti elokuvantekijöihin, jotka innostuivat Mankalan koskista ennen niiden patoamista siinä määrin, että vuosina 1923-49 Mankalassa filmattiin peräti yhteensä 11 täysimittaista tukkilais- ja seikkailuelokuvaa sekä intohimodraamaa.

Niistä neljä sekä Atelier Apollon työstämä maamme ensimmäinen vuonna 1911 valmistunut matkailumainoselokuva ”Finland” esitettiin Mankalan koskivenekohtauksineen yleisölle taidenäyttelyn yhteydessä parin nuoremman Kymijoella kuvatun dokumenttielokuvan kanssa.

Suomen tunnetuimpiin ja arvostetuimpiin taidemaalareihin kuuluva Victor Westerholm (1860 – 1919) mieltyi erityisesti Kymijoen Kuusankosken jokimaisemaan Iitin ja Valkealan kuntien rajajokena. Hän oli syntyjään
turkulainen ja pysyi Lounais-Suomelle harvinaisen uskollisena. Hänet tunnetaan erityisesti Ahvenanmaan sekä Kymijoen rinnalla myös Mustionjoen maisemien tallentajana.

Maalaustyönsä ohessa hän toimi Turun Taideyhdistyksen Piirustuskoulun johtajana ja opettajana 1906 -1919 sekä 1904 valmistuneen Turun taidemuseon ensimmäisenä intendenttinä.

Westerholm opiskeli Turun Piirustuskoulun jälkeen Düsseldorfin taideakatemiassa ja sen perään vielä Pariisissa, missä hän tutustui pohjoismaiseenkin taiteeseen jo leviämässä olleeseen uudentyyppiseen ulkoilmamaalaukseen. Näiden oppien myötä hän halusi kokeilla ideoitaan entuudestaan tuntemattomassa ympäristössä ja lähti vuoden 1897 lopulla ”itämaiselle opintomatkalleen” Kymijoelle, kuten hän maalausretkeään nimitti. Joen salaperäinen runollisuus yllätti taiteilijan täysin: hän palasi Kuusankosken äärelle toistuvasti ja maalasi valitsemaltaan kallioniemekkeen kohdalta runsaan kahdenkymmenen vuoden aikana koskesta peräti 63 teosta.

Westerholmin tuloa Kuusankoskelle helpotti kaksi tärkeää seikkaa. Hänen lankomiehistään Axel Alander työskenteli insinöörinä Kymiyhtiön olkimassatehtaalla ja pystyi tarjoamaan hänelle majoituspaikan poikamiesasunnossaan. Toinen kohde, missä Westerholm saattoi oleskella ja työskennellä, oli lähistöllä sijaitseva Oravalan kartano, jonka isäntäpari Martha ja Edvard Hornborg oli hänen läheisiä ystäviään.

Suurin elämys Westerholmille oli rantojen halki avoimena virtaava Kymijoki, jonka yläputous Kuusankosken kohdalla virtasi 1800-luvun lopulla vielä vapaana. Tästä maisemasta tuli Westerholmille monivuotinen työmaa. Häntä viehätti erityisesti Hölsän Myllyniemen kohta, missä ”tumma vedenpinta imeytyi näennäisen liikkumattomana kosken kuohuihin”, kuten hän kotiväelleen lähettämissään kirjeissä asian ilmaisi.

Taiteilijan elämäntyötä laajasti tutkinut professori Aimo Reitala on todennut: ”Mikään ei kerro suuren teollisuuslaitoksen läheisyydestä. Värejä on käytetty säästeliäästi ja niiden teho perustuu lähinnä tumman ja vaalean vuorotteluun. Hallitsevina ovat violetin sävyt.”

Vuoden 1898 maalausretkellä Westerholm löysi vuolaan Voikkaankosken, joka sijaitsee viitisen kilometriä Kuusankoskelta pohjoiseen. Hankittuaan tilapäisen majapaikan hän ryhtyi heti hahmottelemaan koskea suurelle kankaalle. Kiireeseen saattoi vaikuttaa tieto tehtaiden rakentamisesta Voikkaankosken äärelle, joten hän halusi tallentaa ärjyn kosken vielä luonnontilaisena.

Kun teos oli seuraavan vuoden alkupuolella viimeistelyä vaille valmis, kiiri paikkakunnalle tieto ns. helmikuun manifestista, joka oli Suomen perustuslakia uhmaava keisarillisen Venäjän julistuskirja. Westerholm teki työnsä
masentuneena loppuun ja palasi pian kotiinsa Turkuun. Tutkija Pia Timberg on nähnyt teoksen olevan tulkittavissa Venäjän sortotoimia vastustavaksi työksi: ”Koskessa vesi virtaa, vaikka kuinka sitä yritettäisiin estää”, toteaa Timberg.

Pientä lohtua taiteilijalle toi kuitenkin Voikkaankosken saama suopea vastaanotto: taulua ihailtiin, vaikkei aihetta pidetty välttämättä miellyttävänä. Eniten Westerholmia ilahdutti kuitenkin Edelfeltin ja muiden taiteilijatovereiden kiitokset. Pariisin maailmannäyttelyssä Voikkaankoski sai hopeamitalin.

Maalaus herätti myös kotimaassa suurta huomiota, sillä teos erosi ratkaisevasti monien muiden maisemamaalareiden koskiaiheista. Professori Reitala kirjoitti: ”Westerholmin Voikkaankoski ei ole haltioittava matkailunähtävyys, vaan pelottava ja uhmaava voima.” Teos on pitkään kuulunut Kokkolassa sijaitsevan K.H. Renlundin museon – Keski-Pohjanmaan maakuntamuseon kokoelmaan.

Seuraavan kerran Westerholm saapui maalaamaan Kymijoen Kuusankoskea vuoden 1901 alussa. Maailmannäyttelyssä saavutettu arvokas tunnustus sekä pitkällä ulkomaanmatkalla saadut herätteet palauttivat taiteilijan henkisen vireyden Suomen yhteiskunnallisten olojen epävakaudesta huolimatta. Niinpä hän saattoi kirjoittaa Kymintehtaalta kotiin: ”Olen jatkuvasti ilokseni sitä mieltä, ettei Kymi ole koskaan ollut niin kaunis kuin nyt. Olen jo nähnyt aiheita enemmän kuin milloinkaan ehdin maalata.”

Tällä matkallaan Westerholm löysi Kuusankoskelta talviauringon valaistuksen, joka tuli sittemmin keskeiseksi elementiksi hänen useisiin teoksiinsa. Aikaisempien tummien sävyjen ja kuoleman mystiikan tilalle tuli veteen ja
hangelle lankeava auringonvalo, elämän symboli. Aimo Reitalan mukaan ”erämaa on muuttunut asutuksi seuduksi, jonka halki joki virtaa rauhallisena. Tunnelmarunoudesta on samalla tullut epiikkaa. Paitsi Westerholmin
mielialasta uusi näkemys johtui varmasti hänen kotiutumisestaan paikkakunnalle. Maisema ei ollut hänen silmissään enää yhtä pelottava ja alakuloinen.”

Vuodenvaihteessa 1901-02 Westerholm vietti Kuusankoskella kolme kuukautta ja halusi keskittyä koskikuvien tekemiseen. Jotta hän olisi päässyt mahdollisimman lähelle tummana virtaavaa jokea, hänen lankonsa Axel Alander suunnitteli ja valmistutti taiteilijalle siirrettävän teltta-ateljeen, joka voitiin pitää tarvittaessa lämpimänä.

Kevättalvella 1902 Westerholm järjesti Kymintehtaalla taidenäyttelyn, jossa oli esillä 40 työtä. Hän pani tähän paikkakunnan ensimmäiseen taidenäyttelyyn esille omien töidensä lisäksi Kymintehtaan herrasväen kodeista valitsemiaan teoksia. Westerholm halusi näyttelyllään, joka ei ollut myyntinäyttely, osoittaa kiitollisuuttaan tehdasyhdyskunnalle ja seudulle, jossa hän oli saanut osakseen ystävyyttä ja innoittavia elämyksiä.

Todettakoon, että Westerholm ei käyttänyt Kuusankosken yhdyskunnasta tätä nimeä, vaan puhui, kirjoitti kirjeisiinsä ja signeerasi teoksiinsa aina paikannimeksi Kymmene Bruk, suomeksi Kymintehdas. Westerholmin viimeiseksi työksi Kuusankosken äärellä jäi kevättalvella 1919 valmistunut moderni ja kookas teos Talvipäivä Kymijoella, jossa hän kuvasi vielä kerran modernilla ilmaisullaan tutun jokiuoman virtausta ja sen vastarannan Hölsän Myllyniemeä. Maalaus on UPM-Kymmenen Kulttuurisäätiön omistama.

Lähdettyään Kuusankoskelta kotimatkalle Turkuun Westerholm poikkesi ensimmäisen kerran Iitin Mankalankoskille, josta Helsingin kaupunki oli tilannut häneltä maalauksen. Tilaaja tuskin kertoi taiteilijalle sitä, että kyseiset kosket, joita oli peräti viisi peräkkäin, kiinnostivat kaupunkia siksi, että se suunnitteli jo tuolloin koskien valjastamista energian lähteeksi ja halusi kenties kauniin muiston vapaista koskimaisemista.

Yritimme etsiä Pekka Hyvärisen kanssa kyseistä teosta Helsingin kaupungin kokoelmista Kuusankoskella 2017 pidettyyn näyttelyyn, mutta se oli kerta kaikkiaan kadonnut. Taulun metsästys kuitenkin ratkesi yllättäen, kun tarkka taiteentuntija Pekka muisti nähneensä Mankala-teoksen nimen jossakin taidehuutokaupan luettelossa. Pian hän toimitti nähtäväkseni Oy Bukowski Ab:n luettelon vuodelta 1988, josta kävi ilmi, että teos oli myyty kovaan hintaan tuona vuonna yksityiselle keräilijälle.

Mankalan Isokäyrän koskesta Westerholmin maalaama hieno teos koitui kokeneelle ulkoilmamaalarille kuitenkin kohtalokkaaksi. Hän sairastui Mankalassa espanjantaudin nimellä tunnettuun pitkäkestoiseen ankaraan influenssaepidemiaan ja menehtyi siihen saman vuoden marraskuussa.