Tämän Oravalan kartanon omistajahistorian ja muiden tietojen lähteenä on kartanon emäntä Ingela Hildénin yhdessä puolisonsa Christian Hornborgin kanssa kokoama tietopaketti.
Oravalan kartano perustettiin vuonna 1671
Inkerinmaan kuvernööri Erik Gyllenstierna af Ulaborg sai osan Valkealan taloista lahjana Ruotsin kuningatar Kristiinalta vuonna 1642. Vuonna 1647 hän sai vielä Oravalasta 18 taloa lisää.
Valkealan rälssitilat jaettiin Gyllenstiernan kuoleman jälkeen hänen kahden poikansa kesken. Carl Gyllenstierna rakensi säterin Oravalan maille vuonna 1671. Kartanoon määriteltiin kuulumaan koko Oravalan kylä, Mattilan tila ja kuusi tilaa Selänpäästä. Oravalan kartanosta tuli Valkealan pitäjän toiseksi suurin tila. Kartanon nykyisessä pihapiirissä on vanhojen rakennuksien perustuksia, jotka on ajoitettu 1600-luvulle.
Ison reduktion aikana vuonna 1680 kartano palautettiin Ruotsin kruunulle, ja kartanosta tuli Karjalan ratsuväkirykmentin everstiluutnantin virkatalo. Näiltä ajoilta alkaen on saatu jo tarkempi käsitys kartanon rakennushistoriasta ja omistuksista. Ensimmäinen tiedossa oleva katselmus kartanosta on vuodelta 1723.
Silloin oli olemassa kartanon päärakennus, useita aittoja, riihiä ja navettoja. Myös pellot, niityt ja metsät oli tarkkaan kartoitettu. Ja vanhin Oravalan kartanoa esittävä asemapiirros on vuodelta 1732. Sotilaspuustellin aikana päällystö vaihtui nopeaan tahtiin ja on epäselvää, keitä upseereja kartanossa todellisuudessa oleskeli. Vaikuttaa siltä, että tilanhoito oli usein huonolla mallilla.
Ruotsin aloittaman ja häviämän 1740-luvun ns. Hattujen sodan jälkeen Ruotsin ja Venäjän välinen valtakunnanraja siirtyi Turun rauhassa Kymijoelle. Samalla Oravalan kartanonkin omistus Kymijoen itärannalla siirtyi Venäjän keisarikunnalle. Tilan uudet omistajat olivat virkamiehiä ja kauppiaita Venäjälle menetetyn Viipurin ja Haminan kukoistavissa kaupungeissa.
Ensimmäinen, jolle myönnettiin Oravalan tila vuonna 1743, oli laamanni ja Viipurin läänin kuvernööri Arvid Zimmermann (1712–1752). Hän oli syntynyt Ruotsissa ja toiminut aiemmin laamannina Uudellamaalla sekä Uudenmaan ja Hämeen läänien maaherrana.
Ennen kuolemaansa hänestä tuli Venäjän puolelle jääneiden ns. Vanhan Suomen Viipurin ja Kymenkartanon läänien laamanni. Zimmermannin virkapaikka oli Haminassa, mutta oletettavasti hän oleskeli paljon Oravalassakin. Vuonna 1744 laaditun yksityiskohtaisen tilakatselmuksen mukaan päärakennusta ympäröi kaksi siipirakennusta, pohjoinen ja eteläinen, ja asuin- ja aittarakennus sijaitsivat päärakennuksen vastapäätä. Tilan alueella oli 1744 myös useita karjarakennuksia sekä riihiä, latoja ja aittoja.
Asuinpiha säilyi lähes muuttumattomana kevääseen 1918 saakka, jolloin kartano tuhoutui pahasti maamme sisällissodan taisteluissa. Kartanon pohjoinen sivurakennus on säilynyt nykyajallemme saakka ja on tänä päivänä kartanon vanhin asuintalo, jota tilan väki kutsuu ”vanhaksi taloksi”. Kartano ostettiin perintötilaksi vuonna 1753, kun Zimmermann kuoli. Uusi omistaja oli Venäjän tiedeakatemian jäsen ja Zimmermannin Pärnussa syntynyt sukulainen Georg Richmann.
Kartano siirtyi Bruunin kauppiassuvun omistukseen vuoteen 1830 saakka
Vuonna 1758 haminalaiset kauppiaat Gjösling ja Fabritius ostivat Oravalan kartanon Richmannin leskeltä Anna Hinzeltä, ja 10 vuotta myöhemmin kartano päätyi Jobst Fabritiukselle.
Veljekset Carl (1748–1809) ja Erik Bruun (1750–1788) olivat avioituneet Fabritiuksen tyttärien kanssa. Veljekset saivat tilan apeltaan Jobst Fabritiukselta, kun tämä kuoli vuonna 1771. Näin Bruunin rikas suku tuli Oravalan omistajaksi vuodesta 1771 vuoteen 1830. Bruunien talousimperiumi koostui saha-, terva- ja viinakaupasta. Tukikohta sijaitsi Haminassa, myöhemminPietarissa, ja veljesten kauppalaivasto hoiti liikesuhteita laajalti Euroopassa.
Oravalan kartano oli hankittu Bruunin suvulle sahatoimintaa ajatellen. Ja kuuluihan kartanolle koskia sekä suuria maaomaisuuksiakin. Kartano sopi myös pantiksi lainoja hankittaessa. Maa- ja metsätaloutta hoitivat inspehtorit, vuokraajat sekä kartanoon kuuluvan neljäntoista torpan asukkaat. Oravala palveli Bruunin sukua luultavasti myös edustus- ja kesähuvilan tarkoituksessa.
Erik Bruun kuoli vuonna 1788, jonka jälkeen kartanon omistivat hänen leskensä Ulrika Bruun ja tämän lapset. Viimeistään tänä aikana kartanon puutarha ja puisto perustettiin. Kyseessä oli mittava alue polkuineen, terasseineen ja tammikujineen. Niitä hoiti puutarhamestari. Tammien istutus on ajoitettu tapahtuneeksi 1790-luvulla. Samoihin aikoihin perustettiin myös
Oravalan hedelmäpuutarha.
Kartanon tammet mainitaan usein vanhassa kirjallisuudessa, nehän olivat hedelmäpuiden kanssa hyvin erityistä Oravalan maantieteellistä sijaintia ajatellen. Kauniissa ympäristössä versoi myös romantiikka eri aatelissukujen nuorten jäsenten kesken.
Anna Bruunin kuoleman 1829 jälkeen Oravala myytiin huutokaupassa ja Bruunin suvun kausi kartanon historiassa päättyi. Hänen jälkeensä Stenij´n suku hankki Oravalan omistukseensa. Wilhelm Stenij (1822–1894) otti isänsä majuri Erik Stenij´n jälkeen kartanon hoidon vastuulleen.
Läänin agronomit Suomen Talousseurasta vierailivat tilalla, mikä viittaa siihen, että tilalla oli selvä tarkoitus kehittää maataloutta. Wilhelm Stenij oli naimisissa Valkealan kirkkoherran Johan Kristian Hornborgin tyttären Augusta Hornborgin (1825–1902) kanssa.
Valitettavasti Wilhelm Stenij harrasti uhkapelejä ja oli mukana sotkuisissa liiketoimissa, minkä seurauksena kartano asetettiin konkurssiin vuonna 1868.
Augustan veljet Johan Kristian Hornborg nuorempi (1812–1877) ja Nikolai Konstantin Hornborg (1825–1902) ostivat yhdessä Oravalan tilan konkurssin jälkeen. Tarkoitus oli, että W. Stenij ostaisi kartanon takaisin, kunhan olisi saanut raha-asiansa järjestykseen, mutta niin ei käynyt.
Johan Kristian Hornborg nuorempi oli Haminan pormestari ja myöhemmin kihlakunnantuomari Käkisalmen eteläisessä ja Rannan tuomiokunnassa. Hänet nimitettiin myös jäseneksi Tammikuun valiokuntaan vuonna 1862 valmistelemaan vuoden 1863 Suomen valtiopäiviä.
Kun hänen terveytensä heikkeni, osti veli Nikolai Konstantin Hornborg kartanon vuonna 1876. Nikolai Hornborg toimi senaattorina senaatin oikeusosastossa Helsingissä. Nikolain vaimo oli Alexandrine Roediger (1845–1932). Hän oli syntyisin Novgorodista ja kasvanut ansioituneen ja palkitun upseeri-isänsä perheessä.
Alexandrinelle ja Nikolaille syntyi kahdeksan lasta, joista seitsemän saavutti aikuisiän. Vuonna 1893 Nikolai Hornborg myi Kymijoen Voikkaan kosken varressa sijainneen Oravalan kartanon myllyn Rudolf Elvingille, joka perusti sen jälkeen puuhiomon ja paperitehtaan Voikkaankosken äärelle.
Nikolai ja Alexandrine Hornborgin poika Johan Edvard, jota kutsuttiin Edvardiksi, kouluttautui agronomiksi Ruotsissa. Hän hoiti Oravalan kartanoa jo ennen isänsä kuolemaa ottaen kartanon sitten omistukseensa vuonna 1916 ja kehittäen maataloustuotantoa.
Vuonna 1932 kartanolla oli 64 päätä lypsykarjaa, 25 lammasta ja 20 hevosta. Maidon lisäksi puutarhatuotteita ja viljaa myytiin myös Kymin tehtaalle. Tilan viljelypinta-alaa oli noin 300 hehtaaria ja metsämaata yhteensä 846 hehtaaria.
Sisällissodan lopussa, toukokuussa 1918, punainen kaarti tulitti kartanoa ja poltti yhteensä 7 rakennusta. Palossa tuhoutui päärakennus, eteläinen siipirakennus ja päärakennusta vastapäätä ollut asuin- ja aittarakennus. Myös valtavat tammet vaurioituivat palossa. Lisäksi menetettiin karjaa ja viljavarastot tuhoutuivat.
Kartanon pohjoinen sivurakennus, jota tilan väki kutsuu ”vanhaksi taloksi”, säilyi palosta, kuten muutkin pihan pohjoisreunan rakennukset, mm. riihi ja navetta. Torpparilain tultua voimaan 1919 kartanosta muodostettiin yhteensä noin 480 hehtaarin alalle 14 itsellisiksi lunastettua pientilaa.
Vuonna 1945 kartano jaettiin Edvard ja Martha Hornborgin kolmen lapsen kesken. Kartanosta luovutettiin Jatkosodan jälkeen myös 270 hehtaaria maata karjalaisevakoille.
Hornborgin suku on omistanut Oravalan kartanon nyt jo 153 vuotta. Kartanon nykyinen isäntäpari Christian Hornborg ja Ingela Hildén edustavat viidettä Hornborgien sukupolvea kartanon omistajina. He viljelevät ikivanhoja peltoja ja haravoivat itse tammimetsikön puistokäytävät. Nykyisin kartanossa harjoitetaan luomuviljelyn lisäksi metsätaloutta ja tilan vanhojen työväenasuntojen vuokrausta. Maisemanhoidosta pitää huolta pieni lammaslauma.
Kartanon historiaan ja suurten tammien ja hedelmätarhan muodostamaan alueeseen voi tutustua opastetuilla tarinakierroksilla tilan pihapiirissä sekä ns. vanhan talon museaalisissa huonetiloissa. Kartanossa on järjestetty myös perinnerakentamisen neuvonta- ja muita kulttuuritapahtumia.
Oravalan isäntäparille tärkein työ on kuitenkin kartanon kulttuurimiljöön, -historian ja -perinnön vaaliminen ja säilyttäminen. Heille se on kaikkein ensisijaisinta ja lähinnä sydäntä.
Länsi-Kymen Kulttuuritieyhdistys on nimennyt Kymijoen Pyhäjärven itärannalla sijaitsevan, vuonna 1671 perustetun Oravalan kartanomiljöön, vahvoin perustein reittialueensa Vuoden 2025 kulttuurimaisemaksi.
Pekka Hyvärinen
