Vielä 1850-luvulla maassamme oli noin 200 vesiratassahaa ja sahamyllyä. Vasta siirryttäessä 1700-luvun alkupuolelta alkaneesta vesisahojen ajasta höyry- ja varsinkin sähkövoimaa käyttäneiden teollisten sahojen ja puuhiomoiden sekä sellu-, kartonki-, pahvi- ja paperitehtaiden aikaan tukkipuiden uitto maamme järvillä ja muilla vesiväylillä alkoi kasvaa valtavasti 1900-luvun alussa.
Pääosin touko-heinäkuulle ajoittuneet puro- ja jokivarsien puunuitot ja loppusyksyyn asti jatkuneet järviseutujen nippu- ja lauttauitot tarjosivat moniin muihin työtehtäviin verrattuna sangen hyvin palkattua työtä myös kymmenien tuhansien tukkijätkien sekä tukkien lajittelijanaisten ja uittotyön ruokahuollon kämppäemäntien ammattikunnalle.
1920–1950-lukujen useissa kotimaisissa tukkilaiselokuvissa ja iskelmissä tukkijätkien tekemä uittotyö onnistuttiin romantisoimaan lähes koko kansamme rakastamaksi vapaa-ajan näytelmä- ja musiikkiviihteeksi. Tukkilaisaiheiden suosiota lisäsi myös se, että tuon viihdegenren tekijät olivat aikakautensa parhaita ohjaajia, kuvaajia ja näyttelijöitä, ja kuvauspaikoilta esiteltiin ihanan kauniita Suomen kesän järvi- ja koskimaisemia.
Suosituimmiksi kohonneilla Kymijoen Mankalan koskien ja Vuolenkosken ulkokuvauspaikoilla Iitissä tehtiin ennen vesivoimalaitosten rakentamista kesäajan kuvauksia peräti 12 tukkilaiselokuvaan.
Vapaana virranneiden koskien aikana yksittäisten tukkien koskiuitto oli suhteellisen nopeaa Mankalan Isokäyrään syntyneistä tukkisumista ja koskien kiviin kolhiintuneiden tukkinippujen avautumisista huolimatta.
Voimalaitosten valmistuttua niiden viereen rakennettiin noin metrin levyiset vesikourut tukkien uittoa varten. Niiden kautta uitto hidastui suuresti verrattuna aiempaan vapaiden koskien aikaan, koska kaikki järviuiton tukkiniput ja -lautat piti purkaa ja työntää tukit yksi kerrallaan voimalaitokset ohittaviin peltisiin vesikouruihin.
Voikkaan ja Kuusankosken tehtaille suuntautuneen Kymijoen nippu-uiton helpottamiseksi jo 1960-luvun alussa alettiin suunnitella patojen uittorännit korvaavaa nippu-uittokanavaa Konniveden eteläosasta itään työntyvän Pohjanlahden ja Pyhäjärven Jaalanselältä länteen työntyvän Kimolanlahden välille Syvänojan maatilan läpi.
Suunnittelusta tuli haasteellista, sillä Päijät-Hämeen Konniveden pintakorkeus on lähes 12 metriä korkeammalla kuin Kymenlaakson Pyhäjärven vedenpinta.
Rakennustyöt käynnistyivät vuonna 1962, ja nippu-uitto alkoi elokuussa 1966. Konniveden ja Pyhäjärven vedenpintojen suuren korkeuseron takia Kimolan uittokanavaan rakennettiin pato, jonka yli tukkiniput nostettiin tuohon tarkoitukseen kehitetyllä kahden nostolaitteen nippunosturilla mahdollisen maanvyöryvaaran takia louhitun kallionnelin suulle.
Kanavan avulla uittomatka lyheni monilla kilometreillä Iitin Vuolenkosken ja Jaalan Kimolan välillä, ja tukkiniput säilyivät ehjinä Voikkaalle saakka.
Kun tukkien maantiekuljetukset nostokurjilla varustetuilla tukkirekoilla muuttivat puunkorjuun työmenetelmiä rekkojen koon kasvaessa ja metsätyökoneiden syrjäyttäessä moottorisahojen käytön, perinteinen puunuitto väheni huomattavasti. Viimeiset Päijänteeltä Voikkaalle hinatut tukkiniput nostettiin Kimolan uittokanavan padon yli 14.8.2002.
Lähes päivälleen tasan 18 vuotta myöhemmin Kimolan kanavauoma avattiin kunnostettuna ja 12 metriä korkeilla kanavan vedenvirtauksen sulkuporteilla täydennettynä huviveneilyä ja järvilaivaliikennettä varten 3.8.2020.
Pekka Hyvärinen