Länsi-Kymen Kulttuuritieyhdistyksen vpj. Ritva Mäkelä-Kurtto luovutti Kulttuuritien Vuoden 2026 Erikoiskohteen kunniakirjan Kilkkilän Farmin Ismo ja Riitta Kilkkilälle tiistaina 9. kesäkuuta. Farmin toimintaa ja palveluja esitellään laajasti tämän sivuston RETKIKOHTEITA-otsikon alla. Samat tiedot ja kuvat ovat esillä myös TAPAHTUMIA-sivulla.
Alla olevassa tekstissä esitellään ensin Iitin Vuolenkosken kylän ja Pietilän tilan värikästä historiaa 500 vuoden ajalta, ja lopuksi ilmaistaan kiitokset Kilkkilän Farmin toteutustavalle.
Iitin kirkkopitäjän ja seurakunnan perustamisvuonna 1539 pitäjän suurin kylä oli Vuolenkoski 20 asuintalollaan
Pohjois-Iitin Vuolenkosken kylä mainitaan nykyajallemme säilyneissä kirjallisissa tiedoissa ensi kerran vuonna 1472. Kuusi vuotta myöhemmin Iivana III:n hallitsema Moskovan suuriruhtinaskunta kukisti lopullisesti Laatokan Nevajoelta Uralille ja Väinäjoelta Vienanmerelle ulottuneen mahtavan Novgorodin tasavallan.
Ruotsin kuningaskunnan ja Novgorodin välille oli jo 1323 solmittu Pähkinäsaaren rauhansopimus, jossa määritettiin Kymenlaakson ja Viipurin Karjalan kuuluvan Ruotsille. Rajalinjaus säilyi muuttumattomana 272 vuotta eli vuoteen 1595 asti, ja aluejakojen lisäksi sopimuksessa turvattiin Novgorodin, Ruotsin, Lyypekin ja Gotlannin kauppiaille vapaa kulkuoikeus Nevajoella ja Itämerellä.
Ruotsin kuninkaan Kustaa Vaasan 2.6.1539 allekirjoittaman Iitin kirkkopitäjän ja seurakunnan perustamispäätöksen aikaan Vuolenkosken kylä oli pitäjän suurin 20 verotettavalla talollaan. Samalta vuodelta säilyneen Iitin kirkkopitäjän vanhimman maakirjan mukaan nykyisen Iitin kunnan alueella oli vuoteen 1965 saakka säilynyt saman omistajasuvun hallussa vain neljä maatilaa: Lyöttilässä kolme ja Tapolassa yksi.
Uudisasukkaiden elämä ei ollut helppoa. 1500-luvun loppupuolella katovuosien nälänhädät, rutto sekä Kymijoen rajaseudun vainovuosien ja Kustaa Vaasan poikien keskinäisiin sotiin vietyjen Iitin miesten kuolemat johtivat 1588 tilanteeseen, jossa Vuolenkosken kylä oli jo niin varaton, että 14 talosta vain neljä maksoi papinveroa, ja aika pian tuhoisan katovuoden 1601 jälkeen kylän taloista peräti yhdeksän oli jäänyt autiotiloiksi.
Talonpoikien elämää vaikeutti myös Ruotsin kuninkaiden keskiajalta periytynyt käytäntö palkita kruununverosta vapautetuilla aluelahjoituksilla eli läänityksillä kruunua hyödyttäneitä upseereita, virkamiehiä sekä aatelistoa kuningaskunnan eri osista. Aateliston rälssitilat etuoikeuksineen saattoivat olla jopa kymmenien tuhansien hehtaarien kokoisia, ylhäisaateliston suvuilla vielä paljon suurempiakin.
Läänityksen haltija sai koota kruunun verosaatavat alueeltaan lahjapäätökseen merkityltä ajalta tai koko elinajaltaan omaan käyttöönsä, ja 1600-luvun edetessä usein myös saada tilan perintöoikeus jälkeläisilleen. Vuonna 1606 lähes koko Iitin kunnan nykyinen alue oli läänitetty aateliston hallintaan. Sitä kesti vuoteen 1629
saakka.
Kaksiosaisen Iitin historian kirjoittanut Aimo Halila mainitsi, että esimerkiksi Ruotsin kuningasta kauan palvellut merikapteeni Jöns Svenson sai kruunulle tekemistään palveluksista elinikäiseksi läänikseen 1613 koko Vuolenkosken kylän. Tuolloin läänitykseen kuului 10 taloa, mutta vuonna 1625 jo 17 taloa.
Talollisia verotettiin hyvin moninaisilla kruunun ja kirkon asettamilla vuosittaisilla maksuvelvoitteilla. Rahamaksujen rinnalla ja sijasta valtiolle toimitettiin kruunun paikallisiin aittoihin esimerkiksi Sotavarustusverona tynnyreittäin viljaa, lihaa, silavaa ja talia, lampaita, kanoja, kananmunia, hanhia, rehuohraa ja -kauraa sekä
heinää ja olkia.
Tuon lisäksi maatilojen piti maksaa kruunulle karja- ja kylvöveroa. Ja ruudin valmistusta varten alettiin periä myös Salpietariveroa, jota varten rahvaan piti toimittaa salpietarikeittämöille multaa ja tuhkaa raaka-aineiksi ja halkokuormia keittämistä varten. Salpietari (kaliumnitraatti) oli yksi mustan ruudin kolmesta pääainesosasta yhdessä puuhiilen ja rikin kanssa. Muina ainesosina käytettiin lantaa ja virtsaa.
Samalla veronimikkeellä talonpojilta vaadittiin keittämöiden määrän lisäämiseen rakennushirsiä, lautoja, tiiliä ja moniin tarkoituksiin sopivia tuohia ja päreitäkin. Kaliumnitraattia hyödynnetään yhä teollisessa elintarvikkeiden säilönnässä, ja nitraatit muodostavat keskeisen osan myös nykyajan lannoitteissa.
Vakinaisia veroja olivat myös Laamanninvero ja Tuomarinvero. Päivätyöverona oli suoritettava säädettyjen päivätöiden lisäksi ns. apupäivätöitä kuninkaankartanoille ja linnoihin. Se haittasi tietyillä alueilla suuresti talonpoikien oman tilan hoitamista.
Hämeessä kristillinen kirkko otti kansalta kymmenyksiä kaikista luonnon antimista, siis viljoista, karjasta, voista, kaloista jne. Ja verot jaettiin kolmeen osaan, piispan ja kirkkoherran kolmanneksiin sekä tuomiokirkon, pitäjän kirkon ja kaniikkien kolmannekseen. Kustaa Vaasa määräsi osan kirkollisesta kymmenysverosta pidätettäväksi valtiolle, ja hänen päätöksellään kruunun voudit alkoivat hoitaa 1530-luvulla kaiken veronkannon ja maksoivat papeille heille kuuluvat osuudet. Määräyksen täsmällinen noudattaminen rakoili ajan saatossa lukuisia kertoja.
Seesteisemmän väestönkasvun jälkeen kahden 1690-luvun peräkkäisen hallakesän tuhoamat viljasadot aiheuttivat kuitenkin järkyttävän suuren nälänhädän maallemme. Suomen väkiluku pieneni lähes kolmanneksella, ja Iitin kirkkopitäjässä menehtyi enimmäkseen nälkään ja kulkutauteihin 670 asukasta.
Jokivarteen kaskeamalla työstetyillä pelloilla koettiin jokaisella vuosikymmenellä myös paikallisia tulvatuhoja. Nekin aiheuttivat paikallisesti suurta hätää.
Paljon suotuisampaa aikaa ei koettu seuraavan vuosisadan kahdella ensimmäisellä vuosikymmenelläkään. Heti vuonna 1700 alkoi yli 20 vuotta kestänyt ja Ruotsin suurvaltakauden päättänyt Suuri Pohjansota ja sen osana 1713-1721 Venäjän miehitysvallan Suomen väestöön kohdentamat isovihan ajan sortotoimet.
Ruotsi haastoi Venäjän vielä 1740-luvun alkuvuosien revanssisotaan huonoin seuraamuksin: Venäjä miehitti jälleen koko Suomen Meri-Lappiin asti ja käynnisti pikkuvihan hallintotoimet. Ruotsi joutui luovuttamaan nykyisen Kaakkois-Suomen alueet Venäjälle, ja valtakunnanraja siirtyi Kymijoelle niin, että Iitin kirkkopitäjän itäosista 1639 muodostettu Valkealan kunta jäi Venäjän puolelle vuoteen 1812 saakka.
Tuolloin Venäjän keisari Aleksanteri I palautti kaikki näissä kahdessa sodassa Ruotsilta valloitetut Laatokan ja Viipurin Karjalan sekä nykyisen Kaakkois-Suomen alueet Venäjän keisarikuntaan kuuluvalle autonomiselle Suomen suuriruhtinaskunnalle.
Pietilän tilaa ja sen osia ostettiin ja myytiin useita kertoja
Kymijoen Vuolenkosken suvannon länsirannan puolella sijaitsevan Pietilän tilan varhempi nimi oli Paarala, jonka osataloista pyrittiin tiluslaajennuksin 1800-luvulla muodostamaan säätyläiskartano. Paaralasta ei kuitenkaan muodostunut kartanoa. Ruotsinkielisten omistajien jälkeen päätilan osti 1840-luvulla Aatami Pietilä, joka vuokrasi 1851 tilan 10 vuodeksi entiselle lääninkanslisti Bengt Magnus Blomqvistille, jonka haltuun joutuivat myös Pietilän torpat.
Jo vuokra-ajan alussa Pietilän omistajaksi tuli aliupseeri Abraham von Schrowe, joka myi tilan tuulimyllyineen luutnantti O.W. Glansenstjernalle. Tämä ajautui vaatimuksillaan moniin selkkauksiin lähialueen talonpoikien kanssa. Vuonna 1863 Pietilän omistajaksi tuli lopulta majuri Knut Boije. Paaralan osatila säilyi talonpojilla, ja Pietilän torpiksi muodostuivat Kelloniemi ja Pähkinistö.
Seuraava omistaja oli Wilhelm Holmberg. Hänen aikanaan Pietilästä muodostettiin kartanotila liittämällä siihen nämä viisi erillistilaa: Paarala, Pulinen, Kömmistö, Jokela ja Nikkilä. Holmbergin kuoltua hänen leskensä Augusta Holmberg myi 1903 Pietilän räätälimestari F. Nybergille, joka puolestaan myi kartanon Pyhtäällä ja Loviisassa yli
80 vuotta toimineelle, vuonna 1902 perustetulle puutavarayhtiö Ab Stockfors Oy:lle.
Yhtiö myi Pietilän kartanon 1909 tehtailija Johan Oskar Backbergille, joka perusti samana vuonna Vuolenkoskelle lankarullatehtaan. Hän vuokrasi yhden Pietilän tilan asuinrakennuksen sangen laajalti tunnetun taidemaalari Väinö Hämäläisen ja tämän vaimon asunnoksi kolmen vuoden 1909-1911 ajaksi. Hän maalasi myös lankarullatehtaan sorvareiden työnteosta hyvän maalauksen kesällä 1910.
Pariskunnan esikoislapsikin syntyi Pietilässä, ja Hämäläinen sai kesäisin kalakavereikseen Kymijoelle jo aiemmin tuntemansa kuuluisan oopperatenori Wäinö Solan ja Kansallisteatterin näyttelijä Evert Suonion, joilla oli rantahuvilat Mankalassa ja jotka olivat keskeiset puuhamiehet kesällä 1914 järjestetyn Hiidenvuoren valloitus -taidetapahtuman toteuttajina. Hiidensaaren tapahtumaa katsomaan saapui pääosin veneillä noin 3000 lähiseudun asukasta!
Hämäläinen halusi maalata Vuolenkosken ja sen alapuolisten Mankalan koskien jokinäkymiä löytääkseen noina maalaustaiteemme tyylimurrosvaiheen vuosina uuden ilmaisutavan ja puhtaan väripaletin käyttötavan maisemamaalauksiinsa.
Hän maalasi Kymijoen koskinäkymiä noin 50 maalaukseen, joista tunnetuimmaksi tuli lähes kaksi metriä leveä teos Koskivene Isokäyrässä vuodelta 1910. Se esitti matkailijoita kuljettavaa huimalla nopeudella kosken läpi ajavaa pitkulaista jokivenettä, josta aiheesta Atelier Apollon Helsinkiin perustanut K.E. Ståhlberg, presidentti Ståhlbergin serkku, kuvasi elokuvakameralla samana kesänä matkailumainosfilmiä.
Hämäläisen maalaus, Eero Järnefeltin jättikokoinen Kolin maisemaa esittävä maalaus ja Ståhlbergin filmi esiteltiin 1911 Berliinin liikenne- ja matkailumessujen Suomen osuudessa. Kahtena peräkkäisenä vuonna 1911 ja 1912 sattuneet koskiveneiden kaatumiset aiheuttivat matkailijoiden hukkumisia, joten Suomen senaatti päätti kieltää koskivenelaskut kokonaan keväällä 2013.
Backbergin kuolinpesän tehtyä vararikon 1911 Pietilän kartanon osti liikemies Kaarle (Kalle) Pätiälä Päijänteen länsirannan Luopioisen kunnasta. Hän siirsi kauppaan sisältyneet tehtaan sorvit ja tuotannon Heinolaan. Kartanon pinta-ala oli tuolloin 682 hehtaaria. Pätiälä omisti muitakin maatiloja Iitissä, Asikkalassa ja Hollolassa. Hänen jälkeensä Pietilän kartano siirtyi Venäjän kommunistisen vallankumouksen alta Pietarista Suomeen muuttaneen yritysjohtaja Max van Gilse van der Palsin omistukseen ja häneltä jo 1921 Erland Kososelle.
Kartanon silloinen pinta-ala oli 611 hehtaaria, josta peltoviljelmiä noin 75 hehtaaria. Erlandin jälkeen kartanon isännäksi tuli Ahti Ilmari Kosonen, jonka vararikon takia kartano asetettiin myytäväksi talouslamavuonna 1932 huutokaupalla.
Sitäkään kautta kartanosta ei tarjottu riittävää hintaa, kunnes tilan lunasti Savo-Karjalan Osake-Pankki runsaalla puolen miljoonan markan hinnalla. Pankin toimesta perustettiin Pietilän kartano Oy, ja sen kautta kartano siirtyi ko. pankin pääjohtajan K.A. Patomäen omistukseen. Hän muutti vuonna 1940 asumaan Pietilään.
Pietilän nykyisen isännän Ismo Kilkkilän vanhemmat hankkivat tilan käyttöönsä vuonna 1960. Ismo ja hänen puolisonsa Riitta Kilkkilä lisäsivät maatilansa viljelysten ja karjankasvatuksen toimintaan vuonna 2013 kotieläinpihan ja sen yhteyteen lasten ulkoleikkivälineitä sekä tilan lihatuotteiden myymälän, kahvilan ja ruoka-
annoksia valmistavan ravintolan tuotenimellä Kilkkilän Farmi.
Vastaavan kokoista ja yhtä lapsiystävällistä ja esittelemistään eläimistä informatiivistä tietoutta jakavaa yritystaustaista matkailukohdetta ei Länsi-Kymen Kulttuuritien reitillä ole.
Farmin kävijämäärät ovat vaihdelleet 2010-luvun lopulta nykyhetkeen saakka 15 000-18 000 asiakkaan suuruisina. Suurin osa heistä saapuu Vierumäen Urheiluopiston suunnasta. Myös Farmin suuret mainostaulut Lahden ja Heinolan välisen moottoritien varressa ohjaavat osaltaan matkailuliikennettä Kilkkilään.
Nämä seikat täyttävät erinomaisesti Kulttuuritieyhdistyksen keväällä 2018 laatimat valintakriteerit reitin uuden Erikoiskohteen nimeämiselle.
