Teksti: Pekka Hyvärinen
Nykyinen Pohjois-Kymenlaakso, jonka alueista Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa muodosti vuonna 1539 Iitin kirkkopitäjän, on maamme esihistoriallisten kalliomaalausten tiheintä ”galleria-aluetta”. Myös sen lähialueiden vesireittien ja järvien useat jyrkkäseinäiset mannerjään hiomat silokalliopinnat nykyisessä Etelä-Karjalassa, Etelä-Savossa ja Päijät-Hämeessä tunnetaan maamme kivikautisen kuvataiteen keskuksina.
Jean Sibelius nuotitti tammikuussa 1911, vieraillessaan arkkitehtikolmikko Herman Geselliuksen, Armas Lindgrenin ja Eliel Saarisen yhteiskäyttöönsä suunnittelemassa erämaa-ateljeessa Saarisen ja Geselliuksen luona, myös polun Suomen Muinaismuistoyhdistyksen lanseeraamien ikivanhojen kalliomaalausten äärelle. Sibelius kiinnitti päiväkävelyllään huomionsa Hvitträsk-järven pohjoisrannan seinämässä oleviin geometrisen verkkokuvion maalausläiskiin.
Helsingin Keisarillisen Aleksanterin yliopiston tiloissa 1870 perustetun Muinaismuistoyhdistyksen toimistovirkailija kirjoitti pienelle paperinpalalle ruotsiksi muistiin Sibeliuksen puhelimitse 25.1.1911 kertomat tiedot mahdollisesta Hvitträsk-järven kalliomaalauksesta vain noin kilometrin päässä edellä mainittujen arkkitehtien itselleen suunnittelemasta asuintalosta ja erämaa-ateljeesta ja että kalliomaalauksen lähellä oli myös taidemaalari Oscar Parviaisen huvila, josta tämä voi tulla tarvittaessa oppaaksi.
Tuo paperinpalanen jäi kuitenkin muiden Muinaismuistoyhdistyksen paperien alle, ja toimistovirkailija unohti sen kokonaan. Vasta kuusi vuotta myöhemmin muistilappu löytyi sattumalta, ja sen nähtyään arkeologi ja Helsingin yliopiston professori Aarne Europaeus (myöh. Äyräpää) kävi todentamassa Sibeliuksen löydön aidoksi, useita tuhansia vuosia vanhaksi geometristen verkkokuvioiden täyttämäksi kalliomaalaukseksi, jollaista ei ole muualta löydetty.
Sibeliuksen löytöä pidettiin pitkän aikaa Suomen ainoana jääkauden päättymisen jälkeen tänne vaeltaneiden metsästäjien ja kalastajien työstämänä kalliomaalauksena, kunnes niin ikään Kirkkonummella sijaitsevan Juusjärven rantakallion kahdesta maalauskentästä löydettiin 1963 ihmishahmoja, kyykäärmettä symboloivia ”siksak”-kuvioita ja kalaa yhdessä ihmisen kanssa esittävä kuva-aihe. Lisänä oli myös punamultamaaliin kastettujen ihmiskämmenten kalliopintaan painamia kädenjälkiä.
Sattumoisin kävelin itse keväällä 1981 Hvitträskin arkkitehtien museoidun kotitalon pihapiiristä kartasta huomaamani samannimisen järven rantaan johtavaa polkua pitkin tietämättä lainkaan kulkevani Sibeliuksen jalanjäljillä.
Hämmästyin auringonpaisteisessa säässä järven pohjoisrannan kolmena kallioterassina kohoavan seinämän komeutta ja huomasin samalla seinämän osin modernia nykytaidetta muistuttavat pystypintojen maalaukset. Tuo muistikuva jäi lähtemättömästi mieleeni, ja osaltaan se johti jo kaksi vuotta myöhemmin taidenäyttelyjen esittelytilan ja ison konserttisalin rakentamiseen Savonlinnan alueen järvenrantakallion sisuksiin.
Kun Museoviraston ja lehdistönkin taholta opastettiin 1960- ja 1970-luvuilla kansalaisia havainnoimaan ja jopa etsimään erityisesti Päijänteen itäpuolisten vesireittien jyrkkäpiirteisten kalliorantojen yläosista punertavia kohtia, ilmoituksia kalliomaalauksista alkoi kertyä vähitellen jo kymmenittäin.
Uutterin havainnoitsija oli kalliomaalausten etsinnän 1970-luvulla aloittanut ja Kymenlaakson maakuntamuseossa työskennellyt arkeologi Timo Miettinen, joka löysi ja dokumentoi peräti 25 kalliomaalausta Pohjois-Kymenlaakson ja sen naapuriläänien vesireittien alueilta. Hänen löydöistään tunnetuin on Maailmanperintökohde Verlan koskenniskan rantakallion kolmikerrosteinen kookas maalaus.
Useimmat nykyajalle säilyneistä kalliomaalauksistamme ovat enemmän tai vähemmän vaurioituneita tai esimerkiksi jäkäläkasvustojen ja nykyajan happamien sateiden takia väriltään haalistuneita. Järjestelmällisesti toteutetuissa maastotutkimuksissa kalliomaalauksia on löytynyt myös pienistä suojaisista kalliosyvennyksistä, kuten vaikkapa Konniveden Kelloniemen alueella Iitissä sijaitsevan Haukkavuoren seinämän halkeamasta löytynyt alle 30 cm:n kokoinen hieno maalaus laukkaavasta hirvestä. Senkin löysi Timo Miettinen.
Maamme kalliotaiteen erityispiirteenä ovat nimenomaan kalliomaalaukset. Esimerkiksi Vienan Karjalan ja Äänisjärven alueilla tehtiin kalliopiirroksia, joita työstettiin kalliopintoja hiomalla ja hakkaamalla, ei maalaamalla. Länsi-Suomesta kalliomaalauksia ei ole löydetty lainkaan, ja Etelä-Suomesta tunnetaan vain yksittäisiä mahdollisia kalliomaalauksia, Kirkkonummen alueelta kuitenkin Sibeliuksen päiväkävelyn ansiosta kaksi todennettua löytöä.
Vuoteen 2025 mennessä esihistoriallisiksi kalliomaalauksiksi on todennettu ja dokumentoitu jo kutakuinkin 130 nykyajallemme nähtäväksi säilynyttä muinaista kuvallista viestiä enimmillään jopa yli 7000 vuoden takaa! Ja varmistamattomia ehdokkaita mahdollisiksi kalliomaalauksiksi lienee nytkin parikymmentä.
Seitsemän tuhannen vuoden ajanjaksoon sisältyy myös Kymenlaaksoa kohdanneet suuret jääkauden jälkeiset maan kohoamisen aiheuttamat valtavat luonnonmullistukset, tuhoisimpina Saimaan ja Päijänteen järvialtaiden tänne ohjautuneet vesitulvat.
Todettakoon vielä, että Helsinkiin avattiin vuonna 1916 Muinaistieteellisen toimikunnan (nykyisen Museoviraston) perustama ja ylläpitämä Kansallismuseo maamme kulttuurihistorian keskusmuseoksi. Jo vuonna 1910 Etu-Töölöön valmistuneen museorakennuksen suunnitteli kilpailutuksen voittanut Geselliuksen, Lindgrenin ja Saarisen arkkitehtitoimisto. Ja Sibeliuksen tammikuisen 1911 puhelinsoiton muistilappu lienee yhä Museoviraston arkistossa.
Mihin tarkoituksiin kalliomaalauksia tehtiin? Ja miten ne ovat voineet säilyä tuhansien vuosien ajan?
Tuhansia vuosia sitten tehdyt kivikautiset maalaukset ovat säilyneet pystykalliopinnoilla luonnon vähitellen muodostaman kovettuneen ja läpinäkyvän vesitiiviin mineraalikalvon eli piidioksidikerroksen alla.
Mieluisimpia maalauspaikkoja ovat olleet itäisen Suomen vesistöjen äärellä sijainneet pystypintaiset kalliot tai isot siirtolohkareet tekijöittensä kulkureittien eli metsästys- ja kalastusreittien varrella ja myös mahdollisten aluereviirien rajamerkkeinä. Kalliomaalauksissa piilee todennäköisesti myös nykyajallemme tuntemattomia merkityksiä ja käyttötarkoituksia esimerkiksi uhripaikkoina. Jotkut maalauspaikat ovat voineet muodostua jopa kulttipalvonnan kohteiksi.
Joka tapauksessa näemme tuhansien vuosien ikäisistä maalauksista tekijöittensä elämäntavan pääpiirteet ja ravinnonlähteet. He osasivat mm. tulenteon, pyynti- ja työvälineiden ja punavärin valmistuksen, mutta eivät taitaneet maanviljelyä – ja kotieläimenä pidettiin ilmeisesti vain koiraa.
Nykyajallemme säilyneet maalaukset ovat yleisimmin pieniä, mutta isoimmat peittävät kallioseinämiä useiden neliöiden verran ja niiden maalausperinnettä on hyvinkin voitu jatkaa monien sukupolvien ajan. Kalliomaalaukset ovat punamultavärillä sormilla maalattuja kuvia ja merkkejä. Väriä valmistettiin rautaoksidipitoisesta savimaasta. Värimönjän lisäaineena on voitu käyttää esimerkiksi hylkeiden ja hirvien rasvaa.
Maalausten aiheina olivat useimmiten ihmiset itse, pyyntimatkojen yhteyteen esitettyinä ja edestäpäin koukistetuin jaloin kuvattuina. Maamme kalliotaiteen kookkaimmat, noin 86 cm:n kokoiset ihmishahmot ovat ilmeisesti Elimäen Vesitorninmäen ja Miehikkälän Ristniemenvuoren kalliomaalauksissa. Päät kuvattiin useimmiten nuppimaisiksi ilman silmiä ja suuta tai muita kasvonpiirteiden yksityiskohtia.
Riistaeläimistä suosituimpia aiheita olivat erityisesti hirvet. Ne esitetään aina sivultapäin, hirven iso pää huolellisimmin hahmoteltuna. Sen sijaan hirvien jalat on kuvattu yleensä vain kahdella vierekkäisellä pystyviivalla. Nopeaa katsomista varten hirvien määrän kuvaus taisi viestiä tärkeämpää asiaa pyyntitaloutta harjoittaneille kalliomaalareille kuin naturalistisesti tarkempi hirven maalaaminen. Hirven asemaa kalliotaiteessamme vahvisti osaltaan kampakeraamisen uskomusmaailman hirvikeskeisyys. Suurimmat ääriviivoin maalatut hirvet kalliotaiteessamme ovat pituudeltaan lähes metrin kokoisia.
Myös loivasti kaartuviksi ja korkeakeulaisiksi tai suorakylkisiksi maalattuja isoja veneitä, joiden päällä on lyhyitä pystyviivoja veneeseen mahtuvan miehistön määrän ilmoittamiseksi, yleistyivät pitkulaisten yhdestä puunrungosta koverrettujen yhden tai kahden hengen ruuhiveneiden sijalle.
On mahdollista, että kalliomaalauksissa esiintyvät yli kymmenen miehistöviivan suuret veneet ovat olleet myös osaksi nahkaveneitä katteenaan suuren hirven nahka ja keulakoristeenaan hirven pää tai sarvet. Tai sitten tuolla tavoin ilmaistuna voitiin ehkä kuvata uivien hirvien määrää näiden vaellusreittien uimapaikkojen kohdalta. Osa hirviksi tulkituista kalliomaalausten kookkaista saaliseläimistä voi kuvata myös metsäpeuroja.
Maailmanperintökohde Verlan kolmikerrosteisen kalliomaalauksen hirvistä suurin on pituudeltaan 94 cm, ja maalauksen kahden etualan ihmishahmon päät ovat ylöspäin levenevän kolmion muotoisia, joihin on työstetty myös silmät ja toiseen myös suu.
Saaliseläimistä kalliotaiteessamme puuttuu hylje kokonaan, ja vain yhdessä maalauksessa aiheena on lintu: Savonlinnan Rapakon siirtolohkareeseen maalatut kaksi joutsenta. Myöskään metsän kuningaseläintä karhua ei ole kuvattu kivikautisessa kalliotaiteessamme. Suurinta petoa kohtaan tunnettiin suurta pelkoa ja kunnioitusta, ja sen nimeämiseenkin käytettiin useita kiertoilmaisuja. Kalliotaiteeseemme karhua ei tohdittu maalata lainkaan.
Joihinkin rantakallioiden maalauksiin on työstetty täytteeksi tai jopa koko maalauksen sisällöksi geometrisiä kuvioita, ilmeisesti viestintään liittyviä yksinkertaisia viivallisia merkkejä. Lisäksi tunnetaan kymmenkunta punamultaväriin kastetulla kämmenpohjalla ja sormien sisäreunoilla kallion pintaan paineltuja tekijänsä kämmenen ja sormien muodon ja koon ikuistaneita maalauksia. Niistäkin vain muutamia on säilynyt enää selkeästi nähtäviksi.
Päijänteen itäpuolisen Järvi-Suomen alueet Kainuuseen saakka kuuluvat maamme neoliittisen eli nuorimman kivikauden aikana noin 7000 – 3000 vuotta sitten vähitellen kampakeraamiseksi kulttuurialueeksi kehittyneeseen, pyyntitaloudella eläneiden kuvantekijäasukkaiden työstämien kalliomaalausten päävyöhykkeeseen.
Mikkelin eteläpuolisen Ristiinan alueen Astuvansalmen kalliomaalausten kokonaisuus sisältää peräti 65 kuvaa 7,7 – 11,8 metriä Saimaan nykyistä vedenpintaa korkeammalla. Astuvansalmi on maamme tunnetuin ja suurin esihistoriallisten vuosituhansien aikana tehtyjen kalliomaalausten nähtävyys.
3500–7000 vuotta sitten sattuneiden isojen luonnonmullistusten jälkeen kivikauden ihmiset laajensivat elinpiiriään uusille alueille
Iitin historian ja sen myötä koko nykyisen Pohjois-Kymenlaakson alueen historian tunnetuin tutkija, prof. Aimo Halila on kuvaillut kivikauden ajan elämää seuraavasti:
”Kivikauden asutus levisi pääosin vesireittejä pitkin. Suojaisat poukamien, salmien ja suvantojen äyräät valittiin leiripaikoiksi, kun taas suuria selkävesiä välteltiin. Asuinpaikka edellytti ensi sijassa hyvää kalavettä. Päivänpuoleiselle rantatörmälle pystytettiin kota ja rakennettiin kivistä kiuas. Paikalla viivyttiin niin kauan kuin saalista oli viljalti ja sen jälkeen taas siirryttiin uusille apajille.
Kivikauden aikainen liikenne niin vesireittejä kuin Salpausselän harjujen kangaspolkuja ja rekiteitä pitkin oli vilkasta, sillä asuinpaikkaa voitiin muuttaa useastikin vuodessa, ja sopivia kalapaikkoja ja riistamaita etsittäessä saatettiin kulkea hyvinkin pitkiä matkoja.”
”Maamme kivikautisessa kulttuurissa voimme erottaa useita kehitysvaiheita esineistön laadun perusteella. Suomusjärven kulttuuri (Varsinais-Suomen ent. Suomusjärven kunnan mukaan) oli karkeatekoisia kiviesineitä käyttävää, kun taas kampakeraaminen kulttuuri edustaa kehittyneempää kivikautta. Viime mainittu vaihe, joka on saanut nimensä saviastioiden koristelutavan perusteella, liittyy Sisä-Venäjällä asuneiden kansojen kulttuuriin ja sen erääksi meikäläiseksi keskuspaikaksi muodostui Vuoksenlaakso.
Uusi kivikauden kulttuurimuoto vasarakirveskulttuuri saapui maahamme äkillisesti lännestä noin 2500-2000 vuotta ennen ajanlaskum me alkua. Tälle kaudelle ominaisia ovat kauniit, sileäksi hiotut ns. veneenmuotoiset vasarakirveet, jotka koetettiin hioa samantapaisiksi kuin Keski-Euroopassa valetut pronssiesineet. Kiviesineiden reiät kairattiin onton luuputken avulla. Tämä kulttuurivaihe toi mukanaan jo maanviljelyn alkeellisia muotoja ja karjanhoidon.”
”Vanhin kivikautinen asutus lienee ollut suomalais-ugrilaista, kun taas vasarakirveitä käyttävä kansa oli germaanista alkuperää. Raja näiden kummankin kulttuurimuodon välillä ei ollut jyrkkä. Kymijoen seutu tuli kuulumaan (itäisen ja läntisen) kulttuuripiirin raja-alueeseen, erottavan linjan kulkiessa suunnilleen Haminasta Kokkolaan.”
”Mistään Iitin seudulle sijoittuneesta kivikautisesta kiinteästä asutuksesta ei luultavasti voida puhua. Jotkut asukkaat näyttävät viivähtäneen Mankalan koskien kalaisten suvantopoukamien rannoilla, joissa on ollut mahdollisuus tuottavaan patokalastukseen. Tänne on jäänyt muutamia kiviesineitä, kuten keihäänkärki, tasatalttoja, kourutaltta ja tuura.”
”Kymen kapeilta koskivesiltä on myös löydetty kivikautisia esineitä, samoin Urajärven ja Pyhäjärven rantamailta. Maakansan pienempien jokien laaksoihin, joita myöten on ollut vilkasta liikennettä Suomenlahden rannikolle, on niin ikään jäänyt muutamia kiviesineitä.”
”Ylisestä Kymenlaaksosta löydetty kivikautinen esineistö antaa kuitenkin vain yksipuolisen kuvan kivikauden rikasmuotoisesta kulttuurista, joka kaikesta päättäen onkin vain heikosti sivunnut Iitin järvialuetta. Kymen lukuisat vuolaat kosket muodostivat vaikeita esteitä yksipuisilla haapioilla taivaltaville kala- ja metsämiehille. Useimmat heistä arvattavasti kääntyivätkin Rievelin ja Mäntyharjun suhteellisen helposti liikennöitäville kulkureiteille tai vain tilapäisesti pysähtyivät Salpausselkiä pitkin kulkiessaan Mankalan koskien kalaisalle suvannolle.”
”Väestö, jota tänne saapui, oli kivikauden kiertelevää kansaa, jonka elintavoista kertovat maasta sattumalta löydetyt kiviesineet ja asuinpaikkalöydökset. Uusia löytöjä ovat mm. kiintoisat kalliomaalaukset, joita on tavattu Pohjois-Kymenlaaksosta. Kalliomaalaukset ovat olennainen osa vanhaa pyyntikulttuuria ja tietoista yhteisön kuvakielen viljelyä etenkin pyyntionnen säilyttämiseksi.”
Iitin entisen kirjastokortin kuva-aiheena kooste kunnan nykyisen alueen kalliomaalauksista
Joulukuussa 1995 käyttöön tulleen Iitin kirjaston kirjastokortin etupuolelle painettiin Iitin kunnanvaakunan ympärille kuvaamataidon lehtori Kirsti Timonen-Kiisken suunnittelema Iitin nykyisen kunta-alueen kuudesta kalliomaalauksesta pienin muunnelmin koostettu sommitelma pohjakuvanaan sileä vaaleasävyinen graniittikallio.
Vuonna 2020 kortin ulkoasu vaihdettiin, mutta 25 vuoden ajan kuntalaiset kuljettivat mukanaan kuvatodisteen Iitin asutushistorian vanhimman kulttuurikerrostuman kalliomaalauksista. Vanhimmat nykyajalle säilyneet kirjalliset dokumentit Iitistä ovat ”vasta” 1400-luvun alkupuolelta.
HUOM! Kaikki muinaiset kalliomaalaukset ovat Muinaismuistolain nojalla suojeltuja, eikä niihin saa millään tavalla kajota.