Teksti: Pekka Hyvärinen
Kymijoki on mahtava virta. Ja vanha sana kymi tarkoittaa juuri sitä. Sen virtaus kohti Itämeren Suomenlahtea alkaa Pohjois-Savon Pielavedeltä ja Keski-Suomen Pihtiputaalta lukuisten järvien ja padottujen ja patoamattomien koskien läpi pohjoisesta sekä Lahden ja Hollolan alueen Vesijärvestä etelästä Asikkalan kautta Päijänteen järvialtaaseen.
Päijänteeltä Pulkkilan harjun kohdalta Kymen virta etenee Kalkkisten kosken ja Heinolan alueen järvien läpi Pohjois-Iitin Vuolenkoskesta alkavan Mankalan jokiuoman kautta Pohjois-Kymenlaakson Pyhäjärveen, johon Etelä-Savosta virtaa myös Kymijoen Mäntyharjun reitin vedet.
Vasta Pyhäjärven kaakkoiskulmasta alkavalla jokiosuudella virta etenee 1870-luvulta alkaen rakennettujen metsäteollisten tehdaskeskusten sähköntuotantoon rakennettujen voimalaitosten ja Etelä-Kymenlaakson suurelta osin patoamattomien koskien läpi Itämereen viitenä mereenlasku-uomana.
Myös näiden kaikkien mainittujen alueiden pienemmät joet ja purot lisäävät osaltaan Kymijoen veden määrää. Niinpä Kymijoen valuma-alueen pinta-ala on peräti 37 000 km2 . Kun Suomen pinta-ala on 337 000 km2 , niin Kymijoen valuma-alueen ulkopuolisten vesistöalueiden jokien valuma-alaksi maamme pinta-alasta jää yhteensä kutakuinkin 300 000 km2 .
Suomen uskonpuhdistajan ja suomen kirjakielen ja ”kirjallisuuden isän” Mikael Agricolan (n.1510-1557) mainitaan luonnehtineen mahtavaa Lähi-Idän Eufrat-jokea ”suureksi kymiksi”.
Päijänteen ja Kymijoen pääuoman muotoutuminen nykyiselleen
Päijänne ja Suur-Saimaa alkoivat muotoutua planeettamme pohjoisosien viimeisimmän jääkauden jälkeisen maanpinnan kohoamisen seurauksena Itämeren eli Baltian jäämeren makean sulamisveden Ancylusvaiheen suurista merenlahdista erillisiksi järvialtaiksi, kun nykyisen Keski-Suomen Viitasaaren kohdalta avautui yli 8000 vuotta sitten luonnonvoimin Kärnänkosken valumauoma Itämeren Pohjanlahteen nykyisen Kalajokilaakson kautta.
Sen jälkeen avautui vielä Viitasaarta pohjoisempana sijaitsevan Pihtiputaan kautta uusi Päijänteen pohjoispään valumauoma Pohjanlahteen, johon samoihin aikoihin tulvehtivat myös Muinais-Saimaan järvivedet. Muutaman sadan vuoden ajaksi yli 7000 vuotta sitten nämä järvet yhdistyivät Pielaveden reitin kautta Sisä-Suomen Suurjärveksi.
Seuraavaksi nopeahko maan kohoaminen Päijänteen ja sen pohjoispuolisten järvialtaiden länsipuolella alkoi työntää vesiä kaakon suuntaan, kunnes Suur-Päijänteeseen kuuluneen nykyisen Heinolan alapuolisen Konniveden järvialtaan vedetkin alkoivat tulvia nykyisen Rievelin reitin seuduilta Kymijoen Mäntyharjun reitin syvään Vuohijärveen noin 6000 vuotta sitten ja sieltä etelämmäksi nykyisen Pyhäjärven altaan kautta kohti Itämerta.
Maaston korkeampien kohtien suotuisilla paikoilla alkoi kasvaa kuusia noin 6300 vuotta sitten. Ja riittävän lämmin pitkäkestoinen säätila nopeutti kuusimetsien muodostumista. Samalla kertaa luonnon kasvi- ja eläinlajit monipuolistuivat tulvajaksojen välillä.
Pohjois-Savon Pielaveden kautta syntynyt Muinais-Saimaan järviyhteys Päijänteen pohjoispäähän muuttui maankohoamisen takia kuitenkin vain jokiyhteydeksi ja Kalajoenlaaksonkin alueen maankohoamisen takia Suur-Saimaan vedet menettivät valumaväylänsä Itämeren Pohjanlahteen ja alkoivat työntyä Kymijoen Mäntyharjun reitille nykyisten Ristiinan Matkuslampien kohdalta.
Niinpä Päijänteen ja Saimaan vedet työntyivät nykyisen Kymijoen vesistön keskusjärvi Pyhäjärven kautta yhteisvirtana kohti silloisen Itämeren rannassa pauhannutta Ankkapurhan valtavaa koskea nykyisessä Keski-Kymenlaaksossa.
Molempien jättiläisjärvien vedet eivät kuitenkaan mahtuneet samaan jokiuomaan, vaan tulva hukutti alleen satojen vuosien ajaksi suurimman osan nykyisestä Pohjois- ja Keski-Kymenlaaksosta. Sitä eteläisemmät Kymenlaakson nykyiset rannikkoalueet peitti vielä Itämeri, jonka nimeä on useita kertoja muutettu hydrologian tutkijoiden toimesta jääkauden jälkeisten olosuhteiden muutosten ja niiden ajankohtien eriyttämistä varten.
Ankkapurhan kosken rantatörmän arkeologisilta kaivauksilta on löydetty yli 6000 vuoden ikäinen asuinpaikka. Kansallismuseon kokoama näyttely kaivausten löydöksistä on deponoituna esillä Ankkapurhan teollisuusmuseossa kosken itärannalla.
Tulvakausi päättyi Kymenlaaksossa, kun noin 100 000 vuoden aikana kertyneen paksun jääpeitteen painama sulanut maaperä kohosi riittävästi ja Muinais-Saimaan vedenpinta oli vähitellen madaltunut lähelle nykyistä tasoaan Karjalan kannaksen läpi noin 5700 vuotta sitten murtautuneen Vuoksen jokiuoman syntymisen jälkeisinä vuosikymmeninä.
Sen seurauksena Etelä-Saimaan suunnalta Kymijokeen ohjautuneet vedet vähenivät ja siirtyivät paljon pienempänä virtaamana etelämmäksi nykyiselle Valkealan reitilleen.
Kymijoen nykyisen päävirran vesien purkautumisuoma Päijänteeltä Heinolan alapuolisen Konniveden eteläkärjen Toisen Salpausselän harjanteiden läpi Iitin nykyisen Vuolenkosken kylän kohdalta tapahtui noin 3000 vuotta sitten. Sen vedet liittyivät Vuohijärven läpi virtaavaan Kymijoen Mäntyharjun reitin vanhempaan uomaan Pyhäjärvessä.
Ensimmäisen Salpausselän repeämäkohta syntyi puolestaan nykyisten Valtateiden 6 ja 12 Keltin risteyksen viereisen Kymijoen ylittävän maantiesillan pohjoispuolisen kanjonimaisen jokiuoman kohdalle.
Maankohoamisen seurauksena Itämeren rannat työntyivät Kymijoen alajuoksulla vähitellen etelämmäksi, ja lähes 2000 vuotta sitten sinne haaroittui peräti viisi mereenlasku-uomaa: kolme itäisen jokihaaran uomaa Kotkan alueella sekä läntisen Hirvikosken jokihaaran Pyhtään uoma ja nykyisen Loviisan kaupungin Ruotsinpyhtään alueen Ahvenkosken uoma.
Suurimpien luonnonmullistusten vähennyttyä kivikauden ihmiset laajensivat elinpiiriään uusille alueille
Iitin historian ja sen myötä koko nykyisen Pohjois-Kymenlaakson alueen historian tunnetuin tutkija, prof. Aimo Halila on kuvaillut kivikauden ajan elämää seuraavasti:
”Kivikauden asutus levisi pääosin vesireittejä pitkin. Suojaisat poukamien, salmien ja suvantojen äyräät valittiin leiripaikoiksi, kun taas suuria selkävesiä välteltiin. Asuinpaikka edellytti ensi sijassa hyvää kalavettä. Päivänpuoleiselle rantatörmälle pystytettiin kota ja rakennettiin kivistä kiuas. Paikalla viivyttiin niin kauan kuin saalista oli viljalti ja sen jälkeen taas siirryttiin uusille apajille.
Kivikauden aikainen liikenne niin vesireittejä kuin kangaspolkuja ja rekiteitä oli vilkas, sillä asuinpaikkaa voitiin muuttaa ehkä useastikin vuodessa ja sopivia kalapaikkoja ja riistamaita etsittäessä saatettiin kulkea hyvinkin pitkiä matkoja.”
”Maamme kivikautisessa kulttuurissa voimme erottaa useita kehitysvaiheita esineistön laadun perusteella. Ns. Suomusjärven kulttuuri (Varsinais-Suomen ent. Suomusjärven kunnan mukaan) oli karkeatekoisia kiviesineitä käyttävää, kun taas kampakeraaminen kulttuuri edustaa kehittyneempää kivikautta. Viime mainittu vaihe, joka on saanut nimensä saviastioiden koristelutavan perusteella, liittyy Sisä-Venäjällä asuneiden kansojen kulttuuriin ja sen erääksi meikäläiseksi keskuspaikaksi muodostui Vuoksenlaakso.”
”Uusi kivikauden kulttuurimuoto vasarakirveskulttuuri saapui maahamme äkillisesti lännestä noin 2500-2000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Tälle kaudelle ominaisia ovat kauniit, sileäksi hiotut ns. veneenmuotoiset vasarakirveet, jotka koetettiin hioa samantapaisiksi kuin Keski-Euroopassa valetut pronssiesineet. Kiviesineiden reiät kairattiin onton luuputken avulla. Tämä kulttuurivaihe toi mukanaan jo maanviljelyn alkeellisia muotoja ja karjanhoidon.”
”Vanhin kivikautinen asutus lienee ollut suomalais-ugrilaista, kun taas vasarakirveitä käyttävä kansa oli germaanista alkuperää. Raja näiden kummankin kulttuurimuodon välillä ei ollut jyrkkä. Kymijoen seudut tulivat kuulumaan raja-alueeseen kulttuuripiirejä erottavan linjan kulkiessa suunnilleen Haminasta Kokkolaan.”
”Mistään Iitin seudulle sijoittuneesta kivikautisesta kiinteästä asutuksesta ei luultavasti voida puhua. Jotkut asukkaat näyttävät viivähtäneen Mankalan koskien kalaisten suvantopoukamien rannoilla, joissa on ollut mahdollisuus tuottavaan patokalastukseen. Tänne on jäänyt muutamia kiviesineitä, kuten keihäänkärki, tasatalttoja, kourutaltta ja tuura.”
”Kymen kapeilta koskivesiltä on myös löydetty kivikautisia esineitä, samoin Urajärven ja Pyhäjärven rantamailta. Maakansan pienempien jokien laaksoihin, joita myöten on ollut vilkas liikenne Suomenlahden rannikolle, on niin ikään jäänyt muutamia kiviesineitä.”
”Ylisestä Kymenlaaksosta löydetty kivikautinen esineistö antaa kuitenkin vain yksipuolisen kuvan kivikauden rikasmuotoisesta kulttuurista, joka kaikesta päättäen onkin vain heikosti sivunnut Iitin järvialuetta. Kymen lukuisat vuolaat kosket muodostivat vaikeita esteitä yksipuisilla haapioilla taivaltaville kala- ja metsämiehille. Useimmat heistä arvattavasti kääntyivätkin Rievelin ja Mäntyharjun suhteellisen helposti liikennöitäville kulkureiteille tai vain tilapäisesti pysähtyivät Salpausselkiä pitkin kulkiessaan Mankalan koskien kalaisalle suvannolle.”
”Väestö, jota tänne saapui, oli kivikauden kiertelevää kansaa, jonka elintavoista kertovat maasta sattumalta löydetyt kiviesineet ja asuinpaikkalöydökset. Uusia löytöjä ovat mm. kiintoisat kalliomaalaukset, joita on tavattu Pohjois-Kymenlaaksosta. Kalliomaalaukset ovat olennainen osa vanhaa pyyntikulttuuria, tietoista yhteisön kuvakielen viljelyä etenkin pyyntionnen säilyttämiseksi. Aiheina ovat olleet varsinkin vene ja hirvi.”
Tuhansia vuosia vanhat Pohjois-Kymenlaakson kalliomaalaukset
Maamme tuhansia vuosia vanhat, osin nykyajallemme asti säilyneet kalliomaalaukset ovat vesiväylien rantakallioihin ja isoihin siirtolohkareisiin tehtyjä värillisiä piirroksia, kuvioita ja merkkejä.
Vanhimmat maalaukset on ajoitettu varhaisen kampakeraamisen eli keskineoliittisen kulttuurin aikaan 6500 -7000 vuoden taakse ja nuorimmat pronssikauden aikaan 2500-3500 vuotta sitten.
Vasta 1910-luvun alussa maassamme oivallettiin näiden ikivanhojen monenkokoisten ja -aiheisten maalausten olevan todellakin jopa tuhansien vuosien ikäisiä ja kestäneen Suomen sääoloja ulkoilmassa niin kauan. Sellaista oli vaikea uskoa todeksi.
Tähän mennessä Suomesta on löydetty, dokumentoitu ja aidoksi todettu noin 130 vanhaa kalliomaalausta. Kymijoen vesistöalueilta Keski-Suomesta, Päijät-Hämeestä ja Pohjois-Kymenlaaksosta on löydetty lukuisia kalastuksella ja metsästyksellä eläneiden kivi- ja pronssikauden ihmisten tekemiä maalauksia, samoin Itä-Suomen Suur-Saimaan alueilta ja pohjoisemmastakin Suomussalmen alueelta. Muutamia merkittäviä kalliomaalauksia on löytynyt myös Etelä-Suomesta.
Maalauksista voi tunnistaa mm. ihmishahmoja, veneitä ja ihmisen riistaeläimiä, ja joissakin paikoissa kallion kylkeen on painettu tuoreella punamultamaalilla värjätyn avoimen kämmenen jälki. Osa löydetyistä maalauksista on ajan myötä päässyt jo niin huonoon kuntoon, että niiden kuvituksesta ei ole voinut enää nähdä kuin värilaikut.
Hyväkuntoistenkaan kalliomaalausten viestillisiä merkityksiä emme tarkoin tunne, mutta tulkintaolettamuksia niiden tutkijat ovat esittäneet useita.
Kalliomaalaukset kytkeytyvät ajallisesti suoraan Kymijoen alueen jääkauden jälkeisten suurten luonnonmullistusten yhteyteen. Koska yhdistyksemme julkaisee esihistoriallisista kalliomaalauksista syksyllä erillisen artikkelin, tämä johdanto-osuus pohjustaa sen sisältöä.