Teksti: Ritva Mäkelä-Kurtto ja Pekka Hyvärinen
Iittiläinen suomen kielen ja kirjallisuuden maisteri ja lehtori Aino Elisabet Valli, o.s. Oksanen (1902-1987) teki pitkäaikaisen ja kansallisen kulttuurimme kannalta hyvin merkittävän elämäntyön Iitin-Jaalan murteen ja kansanperinteiden kerääjänä, tutkijana ja tallentajana.
Vuosina 1924-1930 hän haastatteli lähes 150:tä pääosin 1830–1860-luvuilla syntynyttä ja puheilmaisultaan murresanontoja hersynyttä Pohjois-Kymenlaakson miestä ja naista. Lähes 40 vuotta myöhemmin, tutkimuksensa valmiiksi työstämisen aikaan, hän listasi nimiltään ja asuinpaikoiltaan mainiten yhteensä 133 haastattelemaansa kielimestaria, joiden käyttämien murresanojen ja mm. verbien ja substantiivien sanataivutuksista oli säilynyt peräti 43 000 paperisen muistiinpanoliuskan laajuinen tutkimusaineisto.
Aino Vallin useita kertoja haastattelemista kielimestareiksi kutsumistaan vanhuksista 87 asui silloisen Iitin kunnan eri osissa ja 46 Iitin pohjois- ja koillisosista lohkotun, hallinnoltaan itsellisenä kuntana vuonna 1880 aloittaneen Jaalan kunnan eri osissa.
Valli luonnehti haastateltaviaan seuraavasti:
Pyrin käyttämään aina samanaikaisesti kahta opasta (haastateltavaa), koska näin syntyi hedelmällistä vuoropuhelua. He jopa hidastivat tempoaan, jotta kaikki tuli ymmärretyksi ja tulisi oikein merkityksi. Ja jokaisen puhtaaksi kirjoitetun sanan on vielä yksi (muualla asunut) vanhus todentanut oikeaksi.
Väenkokoukset, häät, hautajaiset, ristiäiset ja (pelkästään) sanastustani varten järjestetyt erikoistilaisuudet, kuten lehdeksenteko, jouluajan pariset, nuutinajonäytelmä, vanhojen tanssien esitykset, lihtaus- ja kehräystalkoot, jne., olivat oivallisia tilaisuuksia, joissa kymmenet vanhukset antoivat tietojaan.
Pääkielenoppainani, kielimestareina, kuten heitä tuolloin sanottiin, oli yli sata tarkan karsinnan jälkeen valittua monen polven syntyperäistä ja kansakoulunkäymätöntä Iitin ja Jaalan vanhusta. Heistä monet olivat sanonnan mestareita, suurelta osalta torppien vanhuksia, koska näiden murre oli puhtaampaa kuin talonpojiston siksi, että heille tuli vain vähän sanomalehtiä, mikäli tuli lainkaan. Näin tämä Iitin-Jaalan murre on lähinnä vähäosaisten sanataidetta.”
Haastateltujen puheet edustivat varsin vanhaa kielimuotoa ja haastatellut vanhukset pystyivät kertomaan katoavasta, osittain jo kadonneestakin kulttuurista ja elämäntavoista. Huomattavan ansiokasta Aino Vallin poikkeuksellisen laajassa tutkimusaineistossa on myös maaseudun agraarikulttuurin elintapojen perusteellinen kansatieteellinen inventointi.
Valtavan aineiston käsikirjoituksen laadinta vaati häneltä yli 20 vuotta intensiivistä työtä ja täysipäiväistä aherrusta vielä eläkevuosinakin. Tuloksena syntyi lähes 5000-sivuinen teos, neliosainen Iitin ja Jaalan etymologis-kansatieteellinen sana- ja perinnekirja (1989), joka sisältää yhden maamme suurimmista paikallismurteen sanastoista ja sen etymologiasta.
Aino Oksasen 1929 ja 1930 kirjoittamia tietoja 1800-luvun iittiläis-jaalalaisesta joulunvietosta
”Kun aaton askareet olivat loppuneet ja saunasta tultu, ryhdyttiin jouluaattoa juhlimaan perhepiirissä räiskyvän tervastakan loimossa. Pehuilla oli permannolla peherrelty ilta- ja keskiyökin, kertoeltu satuja, kaskuja ja kummitusjuttuja ja palveltu mammonaa vähentelemällä joulupöydän herkkuja.”
”Aamuyöstä piti lähteä kirkkoon, ken kynnelle vain kykeni. Itse joulupäivä oli synkän totinen. Juhlan suuruutta ei saanut kylästelemällä rikkoa. Oli pysytteleitävä ehdottoman ankarasti neljän seinän sisällä tai ainakin kotitanhualla.”
”Mutta annas kun tuli tapani! Silloin miesväki aamuyön ensimmäisillä tunneilla lähti tapanihevosella tapaniajoon ja jo puolesta päivin lähtivät lapset tapanikylään ennakolta sovittuun taloon, jonne naisetkin riensivät heti askareista päästyään. Pienissä kylissä koko kyläkansa kokoontui yhteen taloon, joissakuissa vuoroteltiin talosta taloon eri vuosina, jossakussa kylässä oli käyty aina kylän suurimmassa tuvassa. Suurissa kylissä kokoonnuttiin pariin kolmeen taloon. Täten tapani-iltana aljettiin parisien eli kaulajaisten nuuttiin asti kestävä sarja.”
Pariset oli ohjelmallinen perheen, sukulaisten tai kyläläisten yhteisöllinen perinnetapahtuma, johon kokoonnuttiin Nuutinpäivään saakka iltaisin leikkimään ja tekemään taitotemppuja, joissakin kylissä muulloinkin talvisunnuntaisin.
”Vanhat miehet olivat mestareita taitoleikeissä, samoin keski-ikäiset. Nuoret miehet harjoittelivat ja naiset, niin vanhat kuin nuoret, katselivat, innostivat ja ihailivat, sillä monet taituruusleikit vaativat myös notkeutta, taitoa ja sisua. Parisii leikittiin pareittain, mikä voi olla nimityksen alkujuonne. Joulunviettoon kuuluneina pariset-iltoina muun muassa arvuuteltiin arvoituksia ja harjoitettiin muistikykyä ja säilytettiin henkisiä perinteitä. Joulun pariset oli (päivävalon lisääntymisen ja uuden kalenterivuoden alussa) virkistävä huvittelu- ja seuranpitojakso. Niissä ei juopoteltu, vaan iloittiin yksinomaan leikeistä ja tansseista.”
Erään kielimestarin kuvaus joulunvietosta meni Aino Vallin kirjaamana näin:
Ja ruoat oli pöydässä koko joulun, kun ne aattona pantiin leivät ja kintut ja lampaankäpät. Joulun kunniaks ne oli siinä pöydässä ne joululeivät, isompi alla ja vähempi päällä, ja ne oli vielä koristeltu, juomalasilla, vinkerporilla ja lusikankärjellä ja rasvalla ja verellä voideltu. Liina oli pöydässä, ainakin toisessa päässä, vaikka ei kautta pöydän ollutkaan. Lihat oli jo pöydässä: lehmänkinttu, siankinttu, lampaankäpälä ja sianpää, kaikki jyrkijänäh pöydässä, se ko puukolla aina veteli viulun käteen.
Kuvaaja: Aino Oksanen 1928. Museovirasto
Potaattiruokaa keitettiin aattona ja sitten sitä lämmitettiin joulupäivänä, jos joku puuroa vielä aattona laittoi. Lihoja ja leipiä syötiin; ei sitten mitään enää aaton jälkeen keitetty. Jouluyö valvottiin: vanhat miehet tarinoi ja oljilla lapset leikki. Joulupäivänä mentiin kirkkoon. Sitten kun kirkkoon tuli aika mennä, siitä kaikki rekeen (paitsi nuoret miehet ja jotkut vanhatkin, jotka olivat juoneet olutta niin paljon, etteivät päässeet jalkeille) ja kulkusia niin paljon kuin talossa oli.
Kun takaisin tultiin, niin oikein kilpailtiin. Joka kyläkunnasta ensiksi pääsi kotiin, se lennätti heiniä reestä, useasti niitä otettiin toisten reestä, ripale kustakin, ja siitä muka sai onnea, elävänonnea. Ja ajokilpailun voittaja sai hevosonnea.
Leipomisesta kertoo iittiläinen kielimestari seuraavaa:
Monen päiväj jo olen näit joululeipomiisii leiponnu. Toss on salot (vartaat) täys, viis salolliist kuivamas näit tyv (nyt) viimeisii leipii. Aittah vietih tieltä jo alkuviikol leivotut. Tos vakass on osa joululimppui viel viemätä aittah.
– Työ olettev voilellun ne verel – Ha nii mie olen ikäi tehnys, siim mie olen nii vanhanaikoi. Nii sit ennen tekvät – Mitähää vast? – Ha ku se ol sellai ruuki (tapa) – Mitäs vast työ noi mahlottomast leivotten yhlell kerrall? – Sit ruukattih ennel leipovaj jouluks koko talvel leivät. Ja ku meilän isä om pienest kovah leiph tottunnu, ei se pehmejää viittis syöläkkäh. Työ etten usko kuika se om makejaa toi leipä ku sit siit talvell aitast tuop! Ja isähäh ne on noi pojakkii: ei ne pehmejää leipää syön nekän.
Kuvaaja: Aino Oksanen 1926. Museovirasto
Joululeipä oli erityinen uuninsuun suuruinen pyöreä hapanleipälimppu. Sen alle aseteltiin taikinajalat ja päälle erisuuruisia taikinasarvia tai tavallisen kokoinen joululeipä (rieska, imelälimppu ja hapanleipä). Joululimppu oli jouluksi leivottu hapanleipälimppu, joka vanhaan aikaan voideltiin verellä. Joulurieska oli jouluhiivaleipä. Voitiin leipoa myös pullaa, eli vehnäleipää. Joulumaito haettiin kartanoista, koska talonpoikien lehmät poikivat vasta kesän tullen.
Jouluruoat poikkesivat entisajan tavallisesta arkiruoasta. Aino Valli kirjoittaa:
Pääasiallisin särvin oli suolaliha. Isäntä, joskus apunaan emäntä, toimitti suolaamisen. Suolaveden piti olla niin kovaa, että peruna kellui sen pinnalla. Talvinen arkipäivän ruoka saattoi käsittää leipää ja paistetun lihan suolavettä ja parhaassa tapauksessa leipää, suolakalaa, suolalihaa ja vettä. Jos muulloin sai neljästi viikossa keittoruokaa, oli se suurenmoista. Eikä se keitto ollut kovin kehuttavaa: vettä, ryynejä ja sianlihaa; vettä, kaalia (nauriista, lantusta tai huopaohdakkeen lehdistä valmistettu suolainen tai hapatettu vihannesseos) ja sianlihaa; tai muuta samantapaista.
Puuroa oli talvisin korkeintaan jouluna, jolloin kartanoista haettiin maitoa, kun omat lehmät eivät olkiruoalla jaksaneet lypsää. Talkoiden, juhlapyhäin ja perhejuhlain paras herkku oli potaattiruoka, sianlihasta, vedestä ja perunalohkoista valmistettu liemiruoka.
Joulua edeltäneet maatalojen lampaiden ja sikojen teurastamiset
Aino Valli kirjasi tarkkaan ja otti myös valokuvia maatalojen karjan teurastamisen eri vaiheista. Vanhan tavan mukaisesti teurastukset tehtiin syksyllä lähes koko vuoden tarvetta varten, lampaat ja raavaat ennen pyhäin miesten päivää, siat taas sen jälkeen, tavallisesti marraskuun loppupuolella.
Sian teurastukseen, kuten yleensäkin teurastuksiin, liittyvät työt aloitettiin varhain aamulla koko talonväen voimin, jopa lapset olivat mukana. Jos omassa talossa oli vähän miehiä, kutsuttiin naapurin miehet avuksi siantappopäivänä. Ja tappotavat olivat hyvin karkeat.
Muuan vanhus kuvasi sian teurastusta lapsuusajaltaan seuraavasti:
”Ku huommen tapettii, nii tänäi laitettii valmihiks ruokii, potaattiruokaa ja kuivaa lihaa (uunissa paistettua) ja lautasjuustoo (syksyn viimeisestä maidosta) ja rieskaakii ja viinaa ja toiset juoksutti viel oluttakkii, se ol oikei kalaasii nääthää, tappupäivä! Jolla ol pal tappamiisii, nii kaik väjet ol tapos, muk köyhä, koska se vaa ainovaasan nuristi. Mieht tek ens kovat norrikupit, et ol luonto kovemp tappamaa.”
”Köysi pantiin surmansilmukalle suun ympärillej ja siit sian kaulaa, sil kal hirtettii ja kiskottii karsinast liisterrekee. Siit pistettii kulkkuu ja miehet pitel kii (kunnes sika kuoli). Se huus nii kauhejast sika. Siit haloist ja olist valkeja kesellep pihaa ja sikaa korstaamaa (=kalttaamaan, jossa levitetään kuumaa vettä sian iholle ja veitsellä kaavitaan päällimmäinen ihokerros karvoineen pois).
Kuvaaja: Aino Oksanen 1928. Museovirasto
Korstaamal ne ennen karvat sijast ajettii. Siit varil (vari = kuuma vesi) kaavittii karva puhtoseks. Ja siit tupaa sikaa lihomaa: saparo leikattii erää, siinn ol pitkält viel karvaa päässä, ei sit tyyneks ajelttus, se pantiin lasten suuhu poikkipuolij ja siit lählätettii lättii. Pit vinkumav viel ku sika, ett taas uulet sijat kasvais hyväst.
Aino Valli kertoo: ”Lihaa paloteltaessa pää katkaistiin erossa puhdistettavaksi, seljästä poistettiin tukeva kaikale eri kappaleeksi, mahanalus poistettiin suorakaiteen muotoisena palana ja sorkat kierrettiin eroon. Päät, sorkat ja mahanalus keitettiin pehmeäksi punsaksi ja pieninä paloina suolattiin puupyttyyn. Kun palat olivat täysin jäähtyneet, kaadettiin keittoliemi päälle. Pääpunsaa säilytettiin koskemattomana joulupäiväksi. Ja sorkkia säästettiin laskiaiseksi, jolloin niitä pantiin liha-aineina laskiaisrokkaan.
Sian suolet ja sisukset laitettiin oljille. Kaikki ruhonosat käytettiin tarkkaan joko ravinnoksi tai hyödynnettiin muuten. Suolia käytettiin makkaran tekoon läpi talven ja rasvoista tehtiin saippuaa. Elimet keitettiin tavallisesti teurastuspäivänä ja syötiin perunain kanssa. Jäännökset pantiin pyttyyn suolaan. Ruhon runko, niin kutsutut lappeiat (= jalat, selkä ja kyljet) eli lappiiot, pantiin yöksi aitan orrelle jäähtymään ja suolattiin seuraavana päivänä
soikeaan ammeeseen (hyvin suuri puuastia) tai tiinuun (tavallisesti keskikokoinen lihatiinu) kokonaisenaan.
Vanhanaikaista teurastusta seurasi vielä varituvan (ulkorakennuksen muuripadallisen keittiön) siivous, josta naiset huolehtivat. Miehet sinä aikana tavallisesti huvittelivat haihdutellen taponmuistoja oluin, viinoin ja tupakoimalla pitkillä piipuillaan. Kotieläinten teurastamisen raakuus näytti paikoin ahdistaneen miehiä.
Lisäksi Aino Valli kirjasi huomionaan, että iittiläis-jaalalaisista teurastustavoista puuttuu kokonaan Skandinavian maiden teurastustaiat. Kaakkoishämäläisille lampaiden ja sikojen teurastus on ollut lähinnä välttämätön ja luonnollinen maatalouteen kuuluva toimitus ja samalla vuotuinen riittävän ravinnon turvaamisjuhla, johon lapsetkin saivat osallistua.
Muita joulunvieton perinteitä
Metsästä kaadetut ja maatalojen tupiin koristeltaviksi tuodut joulukuuset olivat Suomen maaseudulla harvinaisia vielä 1800-luvulla, vaikka niitä nähtiin varakkaiden kartanoiden ja kaupunkilaisten joulujuhlissa. Joulujuhlakäyttöön sävellettyjä ja sanoitettuja lauluja olivat ensin kirkoissa Kristuksen syntymäjuhlan kunniaksi lauletut ja uruilla säestetyt virret.
Jyväskylän opettajaseminaarin perustaminen 1863 ja siellä järjestetyt kuusijuhlat levittivät opettajien mukana joulukuusen äärelle kokoontumista ja jouluvirsien laulamista ympäri maata. Vasta 1900-luvun alussa joulukuusi alkoi yleistyä suomalaiskodeissa, ja kirkkoihin se tuotiin 1920-luvulla.
Oljista tehtiin varhaisimmat joulujuhlan koristeet
Sen sijaan pehut eli oljet kuuluivat oleellisesti entisajan joulunviettoon. Ja oljista tai järvikaisloista tehty jouluhimmeli eli joulukonu tai joulukorea oli yleinen 1800-luvun joulujuhlan koriste.
”Eihän niit joulukuusi enneh ollu. Mitäs sih olis pannu! lehmänkintuj ja lampah jalan koristukseks ja olkii. Jouluaattom pantih pehut permannollej ja olkitypsyi (kaksinkerroin käännettyjä ruisolkitupsuja) heitelttih kattoh, tän (30-40 cm:n) pitusii typsyi jokka ol päästä kiij ja olet hajallah toises päässä. Niitä heitteli joka pahii.
Kuka aina typsyn teki, nii se heitti sen kattoh. Neula tai naula ol siim päässä että se otti kattoh kii. Ei se ihlaj joka kerrall ottank kiim mut täyty siit taas uusiis se heitto. Niit ol toisten katot ihlan täyteh. Ja salol ne siit jouluj jälkeen kolitelttih alas sielt katost.
Siitt ol joulukorjii, oikei murhii, kolmekkih kyynäröö leveit ja kovast korkeit. Ja paperil siit koristettup / pantu konutelttui paperii sih riippuh. Joka paikas se joulukonu ol. Pillist ne suuremmat joulukonut tehtih nyj järvempillist. Joulukorja ol katos; hyppösill ol olist tehty. Mie meinaan täst ruvetaj joulukorjantekoh. Joka taloss ol mil lapsuuvessam jouluruunu, metrinkih pituhii, olist tah pillist.”
Talossa saattoi olla myös joulukruunu. Se oli puinen katosta riiputettava kynttiläkruunu, jota tavallisesti pidettiin jouluna, eräissä taloissa läpi vuodenkin. Jouluruunus vars ol pitkä, kyynärä ja korttel, ja siit neljä haaraa päässä. Vars ol varvattuk korjaks (kauniiksi).
Joskus kruunun puurungon alaosaan kiinnitetyt poikkivarret, joihin kaiverrettuihin kuoppiin tai pystypiikkeihin kynttilät asetettiin, oli tehty paloturvallisemmasta läkkipellistä, mutta vielä harvoin raudasta.
Lähteet:
Aino Valli (1989): Iitin ja Jaalan etymologis-kansatieteellinen sana- ja perinnekirja. Osat A-J, K-L,
M-R, S-Ö. 4910 sivua.
Aino Oksanen: Vanhan kansan jouluvalmistuksia. Kansan kuvalehti 20.12.1929 (Nro 52),
s. 7-8
Aino Oksanen: Iitin joululeikeistä noin 60-90 vuotta sitten. Kansan kuvalehti 03.01.1830
(Nro 1), s. 22-24.
https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/871087?term=Aino%20Oksanen&page=22