Pääosa tästä tekstistä pohjautuu kulttuurineuvos Eero Niinikosken pitämän juhlapuheen sisältöön Iitin Lyöttilän kylän 559-vuotisiltamissa 26.08.2017. Hän on perheineen ollut jo 55 vuotta Iitin Lyöttilän kylän kesäasukas.

Aikakirjoihin on merkitty, että muuan Peter Lötti, joka nyttemmin tunnetaan paremmin nimellä Pietari Lyötti, sai haltuunsa Hollolan syyskäräjillä 13. lokakuuta 1458 maa-alueen, joka vastaa nykyisen Lyöttilän kylän keskeistä osaa Kymijoen mutkassa, Pyhäjärven Pelinginselän itäpuolella. Maa-alueen rajat tuomittiin Pietarille ”pysyviksi ja lujiksi”.

Kyseistä maa-aluetta oli tavoitellut myös Luukas-niminen mies, mutta hänet tuomittiin kolmen markan sakkoihin ”kateellisuudesta, jota hän tunsi Pietaria kohtaan edellä mainituista rajoista”.

Miten Pietari Lyötti tunsi nämä maat, joita hän osasi tavoitella, on hämärän peitossa? Historioitsijat ovat päätelleet, että valtiovalta alkoi 1450-luvulla pohtia Iitin itäisen eräalueen asuttamista, sillä kiinteä asutus oli tuon ajan Suomessa keskittynyt vain maan eteläisimpiin osiin. Silloisen Suomen asukasluvun arvellaan olleen n. 200 000 ihmistä. Lyöttilä kuului tuohon aikaan Suur-Hollolan kirkkopitäjään ja Artjärven neljänneskuntaan.

On luultavaa, että Pietari Lyötti oli kuullut Hollolan korpikylien erämiehiltä tämän takamaan asumiskelpoisuudesta. Ehkä hän oli itsekin ollut mukana eräretkillä ja mieltynyt seudun riistaisiin metsiin ja kalaisiin vesiin. Perimätiedon mukaan Pietari Lyötti muutti vielä samana syksynä 1458 Iittiin ja rakensi talonsa Pakananmäen tuntumaan, lähelle Lyötin lähdettä.

Tämän tiedon olen napannut Iitinseudussa julkaistusta, opettaja Aino Vilkin kirjoittamasta Lyöttilän kyläkuvauksesta vuodelta 1963. Olisin kovin utelias tietämään, mistä opettaja Vilkki on näin mielenkiintoisen tiedon ammentanut, sillä missään historiateoksissa sitä ei mainita.

Pakananmäen ja Lyötin lähteen olen paikallistanut Lyöttilän kanta-asukkailta saamieni tietojen mukaan Kylänmäen tuntumaan, missä olen perheeni kanssa kesiä viettänyt viimeiset 55 vuotta ja samalla yrittänyt pureutua paikan menneisyyteen. Epäselväksi sen sijaan on jäänyt, onko Lyötin lähde ja Kuninkaan kaivo sama asia? Jos joku
voi minua tässä asiassa valaista, niin hyvä olisi.

Edellä esitetyt Pietari Lyöttiä koskevat perustiedot on taltioitu hyvin professori Aimo Halilan kattavaan Iitin historiaan sekä professori Jaakko Mukulan ja dosentti Anneli Mäkelän mainioon tutkimukseen Lyötistä Lyöttiläksi. Sen sijaan on hyvin vähän tietoa siitä, minkälaista oli elämä täällä Lyöttilässä ja ylipäänsä Suomessa 1400-luvun lopulla Pietari Lyötin asettuessa
näille seuduille uutta elämänvaihettaan aloittelemaan.

Yritän seuraavassa hieman kuvailla suomalaisten elämää keskiajan lopun Suomessa. Lähteinä olen käyttänyt uusinta keskiaikatutkijoiden ja arkeologien materiaalia.

Suomessa keskiajalla tarkoitetaan katolisen kirkon vallan aikaa eli ajanjaksoa vuosien 1100 ja 1500 välillä. Suomi oli kaukainen ja eksoottinen maa, kristikunnan rajoilla, muttei saavuttamattomissa. Itämeri yhdisti sen suuriin saksalaisiin kauppakaupunkeihin, ja kirkon kautta se oli osa Roomasta hallittua läntistä kristikuntaa. Suomalaiset olivat kuitenkin
Ruotsin alaisia, mutta puhuvat omaa, hyvin erikoista kieltään.

Roomalainen historioitsija Tacitus loi vuoden 100 paikkeilla käsityksen, jonka mukaan Suomi oli villiä Pohjolaa, missä asui viheliäisen köyhä ja hurja metsästäjäkansa fennit, joilla ei ollut aseita, hevosia eikä asuntoja. Tämä mielikuva pysyi vallalla hämmästyttävän kauan, sillä se alkoi horjua vasta 1500-luvulla, kun sveitsiläinen prof. Sebastian Münster julkaisi oman käsityksensä tunnetusta maailmasta ja totesi, että Suomi on kauniimpi ja viljavampi kuin Ruotsi. Lisäksi hän oikaisi Tacituksen väärinkäsityksen ja kertoi, että suomalaiset ovat kristittyjä, asuvat taloissa ja viljelevät maata, kuten Pietari Lyötti aikoinaan.

Harva suomalainen osasi pitää itseään ruotsalaisena eikä oikein suomalaisenakaan, koska sellaista kansanryhmää ei oikeastaan ollut. Ruotsalaiset kutsuivat aluettamme Itämaaksi, mutta se oli vain hallinnollinen nimi. Kansallisia käsitteitä tärkeämpää Suomen asukkaille oli se, mihin heimoon, kylään ja sukuun he kuuluivat.

Kirkko piti kansalaisia tiukemmin riveissään, minkä vuoksi iittiläisetkin tekivät keskiajan lopulla kirkkomatkoja Hollolaan asti. Ortodokseja en usko tällä alueella juurikaan olleen, mutta erilaisiin kansanuskomuksiin ja taikuuteen uskovia ihmisiä oli varmaankin runsaasti.

Maailma on keskiajan suomalaisille täynnä yliluonnollisia voimia. Saunassa tai tallissa asuu tonttu, jonka kanssa on syytä pysyä hyvissä väleissä, koska se tuo taloon onnea tai suuttuessaan vie hyvän tuurin mennessään. Metsälle mentäessä rukoillaan Tapiota, esi-isät vahtivat jälkeläisiään, ja koko maailmaa pitävät silmällä pyhimykset, neitsyt Maria ja isä
Jumala taivaallisista korkeuksistaan.

Maailmaan kuuluvat myös pahan voimat: peikot, kummitukset, jättiläiset ja itse Perkele pahoine henkineen. Tällaisessa ristipaineessa on tärkeää, että kaikki toimet suoritetaan ajallaan ja oikein eli kirkon opetuksen mukaisesti.

Jos nykyajan ihminen voisi päästä kyläilemään 1400-luvun lopun ikkunattomaan, ylälaipion savunpoistoaukolla varustettuun asumukseen täällä Lyöttilässä, hän hämmästyisi erityisesti kahta seikkaa: hiljaisuutta ja pimeyttä. Mistään ei kuuluisi minkäänlaisten koneiden tai laitteiden taustamelua; ainoastaan linnunlaulua, lehtien havinaa ja tuulen huminaa. Koirien ja muiden kotieläinten sekä tietysti ihmisten ääniä toki satunnaisesti voi kuulua, mutta eipä paljon muuta. Kirkonkellojenkin ääni kantoi Lyöttilään vasta paljon myöhemmin.

Toinen totuttautumista vaativa asia on pimeys. Kun yö laskeutuu, valoa on äärimmäisen vähän, eikä säkkipimeässä todella näe mitään. Pimeys on normaali olotila, jonka pystyi häivyttämään sisätiloissa ainoastaan päreen tai kynttilän liekillä ja ulkona nuotiotulella ja hyödyntäen poutaiset kuutamoyöt. Talvisin ulkovaloa lisäsivät myös valkoisen lumen heijastuspinnat.

Työtä tehdään kuitenkin ulkona päivänvalossa aina, kun se oli vain mahdollista. Pimeys määräsi elämänrytmin: herätään aamulla auringon noustessa ja käydään nukkumaan sen laskettua.

Entäpä sitten ruokapuoli? Mitä mahtoi olla täkäläisessä ruokapöydässä vieraalle tarjolla reilut 500 vuotta sitten?

Perunan viljely yleistyi vasta 1700-luvulla, mutta nauriita kasvatettiin ja syötiin Etelä-Suomessa jo esihistoriallisella ajalla. Parhaita naurissatoja saatiin useimmiten poltetuilta kaskimailta. Nauris oli ohran ohella tärkein viljelykasvi ja mehevän maukas, kun niitä kypsytettiin naurishaudoissa kuopan pohjalla kytevän tulen avulla jopa muutamien päivien ajan. Rukiista tuli ohran rinnalle toinen tärkeä viljakasvi 1600-luvulla.

Karjanhoitoakin alettiin harjoittaa Etelä-Suomessa jo esihistoriallisella ajalla. Luulöydöistä tiedetään, että sika oli täällä yleinen kotieläin viimeistään 1200-luvulla, jolloin alettiin kasvattaa myös kanoja. Lihaa ja kalaa säilöttiin esimerkiksi hapattamalla, savustamalla ja kuivaamalla.

Vuohia ja lampaita tuli Pohjolaan asti heinäkasvien yleistyttyä jo noin 4000 vuotta sitten. Nekin olivat taljansa, maitonsa, lihansa ja helppohoitoisuutensa takia haluttuja kotieläimiä. Hevoset olivat pitkän aikaa Pohjolassa lähinnä ylimystön ja armeijoiden käytössä. Suurena ongelmana oli hevosten tarvitseman talvirehun riittävyys. Hevosen liha sopi myös ruuaksi.

Päivittäiset ateriat koostuivat yleensä keittoruuista, esim. tattaripuurosta ja -leivästä sekä kalasta. Lihaa oli tarjolla harvemmin, ja juhlapäivinä saattoi talonpoikakin laittaa voinokareen puuroonsa silmäksi, mutta muuten ei voita tuhlailla. Sen levittäminen leivälle oli aivan ajattelematonta pröystäilyä.

Lehmiä pidettiin keskiajalla ensisijaisesti sen takia, että maanviljelyyn tarvittiin lantaa. Siksi niitä ruokittiin huonosti, ja ne tuottivat vain vähän maitoa. Ruokkiminen lisääntyi, kun maidon merkitys kasvoi ja sitä alettiin käyttää voin valmistukseen. Voin sivutuotteena syntyi myös piimää.

Kymijoen varressa asuvien ruokavalio vaihteli vuodenkierron mukaan. Pohjolan riistaeläimiä oli helpointa jäljittää, metsästää ja säilöä kylminä talvikuukausina, metsäkanalintuja pyydystettiin helpoimmin kevätsoitimen aikaan ja parhaita saaliskaloja niiden vaeltaessa kutupaikoilleen. Metsien marjasatoakin hyödynnettiin niiden kypsyttyä, ja loppukesällä sekä syksyllä ruokapöytään saatiin lisukkeeksi myös sieniä.

Juomina saattoi olla piimää ja oluttakin, yleensä vedellä jatkettuina. Syömävälineenä käytettiin eniten puulusikkaa, miehillä oli myös sepän takoma veitsi. Haarukkaa ei vielä tunnettu. Se tulee Suomeen 1500-luvun lopulla ensin Turun linnaan Juhana-herttuan hoviin, mutta kansan käyttöön kyseinen kapistus saadaan paljon myöhemmin. Lusikka ja veitsi oli
syytä kuljettaa mukana, jos aikoi syödä kodin ulkopuolella, sillä ruokailuvälineitä ei ollut vieraspaikoissa tarjolla.

Kun totesin, että lihaa saatiin keskiajalla harvoin pöytään, tuntuu kuitenkin hieman oudolta, ettei hirvenpaistia olisi ollut tarjolla vaikka joka viikko, koska oltiin hyvien riistamaiden tuntumassa ja metsänviljaa olisi ollut saatavilla elo-helmikuun välisenä aikana vähintään yhtä ruhtinaallisesti kuin Robin Hoodilla ja hänen miehillään Sherwoodin kuninkaallisissa
metsissä.

Ongelmana saattoi kuitenkin olla lihan säilyttäminen, varsinkin kesäaikana. Suola oli nimittäin hankalasti saatavaa ja kallistakin, joten sitä käytettiin pääasiassa kalan suolaamiseen, koska paastoaikoina lihaa ei saanut syödä, ja luulen, että lyöttiläläiset kunnon katolikkoina pitivät tästä kiellosta kiinni.

Kun tunti- ja minuuttiviisareilla varustettuja kelloja ei ollut vielä käytössä, ihmisten aikakäsitys ja ajankulku kytkeytyivät luonnon vuodenkiertoon ja tallentamiseen omaan muistiin ja viikonpäivien laskentaan. Kaiken lisäksi tuolloin elettiin vielä käsityksessä, että maapallo on litteä.

Lähinaapurien kanssa vuodenkierron havainnoista varmaan keskusteltiin, mutta kaukaisemmista tapahtumista saatiin tietoutta lähinnä kirkkomatkoilla. Jumalanpalveluksen ohessa kirkonmäellä voitiin vaihtaa kuulumisia.

Päivän mittaan syötiin tavallisimmin kaksi ateriaa: pääateria murkina ennen puoltapäivää ja ehtoollinen illansuussa. Kesäaikana eli talvi-Matin ja syys-Matin välisenä aikana helmi-syyskuussa päivärytmiin lisätään kolmas ateria lounas, jonka aika on auringon paistaessa lounaasta. Lisäaterialle oli tarve kesän pitkinä työpäivinä, kun työt aloitettiin usein jo aamuyöllä.

Koska tyhjin vatsoin kukaan ei jaksa pitkään tehdä varsinkaan raskaita metsä- ja peltotöitä, napattiin aamuvarhaisella yleensä suurus. Se on yksinkertainen puuro, velli tai vaikkapa pala juustoa, mutta sitä ei pidetty varsinaisena ateriana.

Kun puhutaan keskiajasta, niin siihen liitetään paljon negatiivisia käsityksiä. Jopa kouluissa saatettiin vielä minunkin nuoruudessani puhua pimeästä keskiajasta. Tätä käsitystä ei nykyinen tutkimustieto kaikilta osin hyväksy, vaan on todettu, että vaikka ihmiset olivat vailla koulusivistystä, kaikkien oli tavalla tai toisella saatava riittävät tiedot ja valmiudet tulla hyödyllisiksi yhteisön jäseniksi. Vanhempien tehtävänä oli opettaa lapsilleen mikä oli oikein ja väärin.

Samaan pyrki kirkko ja erityisesti lapsille osoitetut kummit, jotka ilmaantuivat suomalaiseen yhteiskuntaan jo 1500-luvulla. Vanhalla ajalla lapsella oli kolme kummia, yksi nainen ja kaksi miestä, joiden tehtävänä oli huolehtia lapsen hengellisestä kasvatuksesta.

Yksinkertaisimmat rukoukset opittiin keskiajalla latinan kielellä, sillä vasta kirkon reformaatio toi 500 vuotta sitten mukanaan rukouksien lukemisen kansankielisinä suomeksi.

Käytännössä lasten kasvatus jäi kuitenkin pitkälti äitien vastuulle. Tytöt pysyivät kodin piirissä äitinsä tai muun naisväen seurassa ja auttoivat pienestä pitäen taloustöissä. Pojille sallittiin jo pienestä pitäen miehisempiä tehtäviä, kuten isän ja kyläyhteisön miesten seuraaminen metsälle ja kalavesille.

Tähän lopuksi haluaisin tarjota teille lukijoille muutamia neuvoja, jos matkustaisitte keskiajan Suomessa. Neuvot on laatinut arkeologi Ilari Aalto kirjassaan ”Matkaopas keskiajan Suomeen”:

• Älä hauku ketään, etenkään kuningasta. Siitä seuraa kuolemantuomio.
• Älä haasta riitaa kenenkään kanssa, luultavasti häviät kuitenkin.
• Tee ristinmerkki kulkiessasi papin tai munkin ohi. Siunaa myös ruokasi ristinmerkillä.
• Käy kirkossa mielellään kerran viikossa.
• Pysy selvillä kalenterista, jotta osaat noudattaa pyhimysten juhlapäiviä.
• Pukeudu säädyllisesti. Naimisissa olevat naiset käyttävät huntua.
• Älä tervehdi kadun varrella tarpeillaan olevaa.
• Älä sano karhun tai suden nimeä ääneen metsässä, vaan käytä kiertoilmaisuja.
• Älä varasta omenoita äläkä kaada omenapuita. Teosta tavatun omenavarkaan saa rangaistuksetta tappaa.