Tekstikooste: Pekka Hyvärinen ja Ritva Mäkelä-Kurtto. Lähdeluettelo tekstin lopussa.

Lehtori, filosofian maisteri Aino Elisabet Valli, vuoteen 1938 saakka Oksanen (1902-1987), alkoi koota Sanakirjasäätiön nuorena stipendiaattina 1924 kotipitäjänsä Iitin ja sen koillis- sekä pohjoisosista 1879 muodostetun Jaalan kunnan murresanastoa. Keräystyö muuttui kokovuotiseksi 1926 ja päättyi 1930. Hän täydensi muistiinpanojaan jonkin verran vielä vuonna 1958. Sanastoa oli silloin kertynyt peräti 43 000 muistiinpanoliuskan verran.

Murresanojen keräystyö kytkeytyi yhä jatkuvaan pitkäkestoiseen kansalliseen hankkeeseen, jonka tavoitteena on koota täysin kattava Suomen murteiden sanakirja. Ainon keräämistä tiedoista ja ottamistaan lukuisista valokuvista työstettiin 4-osainen, lähes 5 000 sivua sisältävä Iitin ja Jaalan etymologis-kansatieteellinen sana- ja perinnekirja -sarja.

Sen käsikirjoitus, jäsentely ja muut seikat vaativat häneltä 20 vuotta intensiivistä työtä  ja täysipäiväistä aherrusta, suurelta osin vielä eläkevuosinaankin. Teossarja valmistui ja julkaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen 1989 Iitin Ravilinnassa järjestetyssä Kansainvälisessä murreseminaarissa kunnan juhliessa tuolloin 450-vuotista taivaltaan. Puhtaaksikirjoitusta hoidettiin useiden henkilöiden voimin kunnantalossa. Mittavimman työn teki Kirsi Heikkilä.

Suomen suuriruhtinaskunnan maaseutualueiden murresanoja alettiin kerätä talteen suunnitteilla ollutta väestömme puhekielen sanakirjaa varten jo 1800-luvun lopulla. Koska kaikista Suomen pitäjistä ei olisi ollut mahdollista kerätä täydellistä sanastoa, 1920-luvulta lähtien kohteiksi valittiin jokaiselta suomen- ja ruotsinkieliseltä murrealueelta yksi tai muutama keskeinen pitäjä ja niiden alueilta koostettiin mahdollisimman täydellinen murresanasto.

Täsmennetyin tieteellisin tavoittein laaditun tutkimusohjelman ensimmäisiä murresanojen keruukohteita oli Iitti. Se valittiin hämäläisten murteiden Kymenlaakson ryhmän edustajaksi. Aino Oksasen tehtäväksi tuli koota Iitin ja Jaalan väestön käyttämä sanasto eli kaikki käytössä olleet kansanomaiset puhekielen murresanat ja niiden ääntämistavat kirjalliseen muotoon.

Hänen lapsuuskodistaan oli siteitä molempiin kuntiin: isän ja äidin kautta Iitin eri osiin ja isoäitiensä kautta Jaalaan. Oman asiantuntemuksensa avulla ja syntyperäisenä iittiläisenä Aino pystyi tarkkaan murresanojen keruuseen ja ymmärtämään kuulemansa ja tallentamaan sen täsmällisesti ja luotettavasti sekä tarvittaessa seulomaan pois epäluotettavan ja epämurteellisen suomen kirjakielestä kulkeutuneen aineksen.

Hämäläiset murteet jaetaan kuuteen ryhmään: Ylä-Satakunnan murteet, Perihämäläiset murteet ja Etelähämäläiset murteet sekä Kaakkoishämäläisten murteiden Hollolan ryhmään, Porvoon ryhmään ja Kymenlaakson eli Iitin ryhmään.

Nuori Aino Oksanen keskusteli Iitin ryhmän iäkkäiden murteentaitajien kanssa eri aiheista ja teki muistiinpanoja heidän vapaasta, luontevasta puheestaan ja murresanojen taivutustavoista. Mahdollisimman laajan sanaston saamiseksi hän pyrki käymään läpi kaikkia elämän asioita väestön aineellisesta ja henkisestä kulttuurista: maanviljelystä, karjanhoidosta, metsästyksestä, ruoanvalmistuksesta, käsitöistä, sairauksista, juhlista, uskomuksista, jne.

Useimmat parhaista murteen puhujista olivat kouluja käymättömiä ja vain vähän kirjakielen käyttöä elämässään tarvinneet vanhukset. Kaksi kolmasosaa Ainon puhekumppaneikseen valitsemista 147 haastattelemastaan vanhuksesta asui 1920-luvulla nykyisen Iitin alueella ja kolmasosa Kouvolan kaupunkiin vuonna 2009 liitetyn Jaalan kunnan alueella. Sanastusaineistosta pääosa koostui Iitin kunnan kylistä.

Iitin murteen ja sen historian, samoin kuin koko Pohjois-Kymenlaakson maantieteellisen alueen kiinnostavuudesta johtuu, että Aino ei halunnut tyytyä vain Iitin murteen sanaston esittelyyn. Hän otti kunnianhimoisesti tehtäväkseen selvittää jokaisen yksittäisen sanan historian ja alkuperän. Siksi hän keräsi laajan vertailevan aineiston suomen lähisukukielistä, ennen kaikkea karjalan kielestä ja virosta, mutta myös ruotsista ja tarvittaessa muistakin kielistä. Tärkeitä tietolähteitä hänelle olivat myös Suomen kielen etymologinen sanakirja ja Suomen kirjakielen vanhat sanakirjat. Hän teki osaltaan uraauurtavaa työtä.

Etymologinen kielitiede selvittää sanojen alkuperää ja vertailee niiden sukulaisuussuhdetta muihin kieliin ja murteisiin sekä sanojen sisällön merkitysten kehitystä. Menneiltä ajoilta periytyneiden sanojen etymologisen alkuperän selvittämisen edellytyksenä on tietämys siitä, mitä asioita tutkittavat sanat tarkoittavat ja mihin aikakauteen ne sijoittuvat. Lisäksi on tunnettava myös vertailukielten äännelait ja äännekehityksen säännönmukaisuudet.

Vanhin Ainon haastattelemista Iitin murteen taitajista oli Mikko Samppa Iitin Maakansan Haapa-Kimolan kylästä. Hän oli syntynyt jo vuonna 1835. Suurin osa muista haastateltavista oli 1800-luvun puolivälin tienoilla syntyneitä. Heidän puheensa edusti varsin vanhaa kielimuotoa, ja he pystyivät kertomaan osin jo unohduksiinkin jääneistä 1800-luvun elämisen käytännöistä. Aino kutsui haastateltaviaan kunnioittavasti kielenoppaikseen ja kielimestareikseen.

Myös kansatieteellisten seikkojen, maaseudun väestön perinnäiskulttuurin tutkimuksellinen inventointi, oli Aino Oksasen työskentelyssä moniin muihin murreselvityksiin verrattuna poikkeuksellisen ansiokasta. Sen tallentamiseksi hän alkoi ottaa Sanakirjasäätiön pyynnöstä valokuvia murresanojen keruumatkoillaan.

Aino opetteli 1920-luvun alkuvuosien valokuvakameroiden käytön ja kuvasi sanastusmatkoillaan ihmisiä arkisissa askareissaan, juhlissaan ja leikeissä ja niiden lisäksi muun muassa rakennuksia, esineitä ja työkaluja.

Hän otti Sanakirjasäätiölle useita satoja kuvia ja kehitti filmit itse. Niistä diarioitiin Sanakirjasäätiön deponointina Museoviraston kuvakokoelmiin 4.10.1937 yhteensä 609 valokuvaa / filminegatiivia (KK2100:1-609). Kuvien käyttöä hallinnoi yhä Museovirasto.

Lähinnä paikallismurteiden alueellisten levikkitietojen saamiseksi ryhdyttiin vuodesta 1927 alkaen julkaisemaan Sanakirjasäätiön kyselyjä myös murresanojen nuoremmille harrastekerääjille, kotipitäjiensä murteen taitajille. Sittemmin sanastustyön jatkaja, 1976 perustettu Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, on julkaissut kyselyjä murresanoista Sanastaja-lehden kautta.

Valtavan suuri kansallinen sanojen keräyshanke

Kaikkiaan Suomen murteista on vuosikymmenten aikana kertynyt nykyisen Kotimaisten kielten keskuksen arkistoon tietoja runsaat 8 miljoonaa muistiinpanoliuskaa. Kerätystä aineistosta oli ensin tarkoitus työstää Suomen murteiden sanakirja (SMS), mahtava 20-osainen, yhteensä 20 000 sivun teossarja. Sen ensimmäinen noin tuhatsivuinen osa ilmestyi 1985, ja sille jatkoksi vielä seitsemän seuraavaa. Niihin tallennettuihin tietoihin sisällytettiin myös Aino Vallin Iitin ja Jaalan alueiden murresanaston kokoelma.

Kirjasarjan työstämisestä luovuttiin digitaalisen aikakauden edetessä 2000-luvulle. Printattu Suomen murresanakirja muuttui vuonna 2012 verkkojulkaisuksi, joka kattaa myös painettuina julkaistujen kahdeksan kirjan tiedot. Samana vuonna Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen nimi lyhennettiin Kotimaisten kielten keskukseksi. Sen toimintaa hallinnoi ja rahoittaa vuoden 2026 alusta alkaen suoraan Opetus- ja kulttuuriministeriö.

Digitaalista sanakirjaa laajennetaan jatkuvasti julkaisemalla uusia sana-artikkeleita ja hakusanoja. Valmistuttuaan digitaalinen SMS tulee sisältämään noin 350 000 sana-artikkelia. Vuoden 2026 alussa verkossa on jo yli 210 000 hakusanaa, lähes 200 000 sana-artikkelia ja yli 75 000 levikkikarttaa. Vuosina 2024-2028 tätä tallennustyötä rahoittaa myös Suomen Kulttuurirahasto.

Aino Valli arvioi elämänsä loppupuolella kaikkea hallussaan olevaa esineistöä ja aineistoa sen kulttuurihistorialliselta kannalta. Moni vanha tarve-esine löysi paikkansa Iitin kotiseutumuseosta, ja museon kokoelmiin päätyivät myös Ainon hallussa olleet 1920-luvun kansatieteellisten kuvien yli 400 paperikopiota.

Kuvat ovat 9×12 tai 6×9 cm:n kokoisia ja ne on arkistoitu kansioon, jossa on paljon myös kuviin ja kuvauspaikkoihin liittyvää tietoa. Enin osa on samoja kuvia kuin Museoviraston kokoelmassa. Pahvikartongeille liimatut tai kulmateipillä kiinnitetyt valokuvat on myöhemmin suojattu muovitaskuilla ja sidottu 62 sivua käsittäväksi kirjaksi.

Aino hallitsi kuvatessaan hankalatkin valaistusolot. Alla olevassa vuonna 1927 otetussa kuvassa ”Hieroja-Liena ja Kaltulan emäntä” ovat valot ja varjot hienosti kohdillaan. Teknisesti ja taiteellisesti erinomainen kuva henkii rauhaa ja levollisuutta. Kuva sai ansaitsemansa huomion myös Helsingin Valokuvataiteen museon naisdokumenttikuvaajien näyttelyssä, kun sen suurennos laitettiin esille. Murresanojen keruun loputtua valokuvaus jäi vähemmälle, mutta säilyi Ainon rakkaana harrastuksena läpi elämän.

Iitin ja Jaalan etymologis-kansatieteellisen sana- ja perinnekirjan nimi on poikkeuksellinen sanakirjan nimeksi, mutta se on informatiivinen. Se kuvastaa Ainon työn moninäkökulmaista sisältöä ja on muillakin tavoin ainutlaatuinen, ei vain siinä mielessä, että Aino laati yksin sen käsikirjoituksen ja lavensi sen kansatieteellistä sisältöä. Hän varmisti lisäksi testamentillaan, että hänen sanakirjansa aineisto saadaan julkaistuksi painettuna neljän kirjan sarjana.

Aino Vallin pitkäkestoiselle äidinkielen oppikouluopettajan työllekin oli leimallista syvä velvollisuudentunto ja kotiseuturakkaus. Etymologis-kansatieteellinen sana- ja perinnekirja on tuon näkemyksen mukainen, persoonallinen esitys hänen kotiseutunsa kielestä ja kulttuuriperinteistä sekä kunnianosoitus niiden kertojille. Näistä tuntemuksista hän sai voimansa Iitin ja Jaalan alueiden yhteisen murteen sanakirjan loppuun saattamiseen.

Aino Vallin lapsuus, koulu- ja yliopistovuodet sekä mittava elämäntyö äidinkielen opettajana 1930–1969

Suomen Sukututkimusseuran historiakirjojen mukaan Iitin kunnan talollinen Konstantin Sylvesterinpoika Oksanen (2.3.1878-13.7.1938) Konttilan talosta Kausalan kylästä vihittiin talollisen tyttären Eriika Mikontytär Iiskolan (21.4.1879-13.10.1918) kanssa Iitin kunnan Koskenniskan kylän Keisari-nimisestä talosta 27.9.1901. Heille syntyi tytär Aino Elisabet Oksanen 16.9.1902 Konttilan tilalla Kausalassa. Kastetilaisuudessa 28.9.1902 kummeja oli useita ja kasteen toimitti kappalainen August Alfred Murén (1863-1928).

Ainon ollessa vielä alle kouluiän hänen vanhempansa muuttivat Kausalaan majatalon pitäjiksi. Majatalosta käytettiin yleisesti nimeä Kausalan Keskevar tai Kievari. Perhe kutsui sitä Majalaksi. Talo sijaitsi kylän keskeisellä paikalla ja sen piha oli osa Kausalan markkina-aluetta. Majalaa käytettiin myös käräjätalona.

Pari vuotta Kausalaan muuton jälkeen Aino aloitti koulunkäynnin. Koulu sijaitsi Konttilan kylän lapsuuden maisemissa. Kyläkoulua kesti kaksi vuotta, sitten opintie vei Lahden tyttökouluun. Kesäajan koulutehtävinä olivat kasvien keruu ja niiden tunnistaminen. Kukat ja puutarhan hoito säilyivät Ainolle rakkaina harrastuksina läpi elämän. Ja lahjaksi saamallaan urkuharmonilla Aino harjoitteli innokkaasti. Kolmetoistavuotiaana hän soitti Hoosiannaa Iitin kirkossa.

Äidin kuolema ja tyttöjen vaikeudet edetä akateemiselle uralle

Lahden tyttökoulusta ei ollut mahdollisuutta kirjoittaa ylioppilaaksi, mutta Venäjän keisari Nikolai II oli 10 vuotta aiemmin vahvistanut Suomen Senaatin esityksen, mikä mahdollisti opintojen jatkamisen ”niitä naisoppilaita varten, jotka tyttökoulun oppimäärän suoritettuaan haluavat jatkaa opintojaan pääsyä varten Yliopistoon, on Helsingin kaupunkiin, lukien 1.9.1906, väliaikaisesti järjestettävä kolme suomenkielistä tyttökoulun jatkoluokkaa, jotka toimivat itsenäisenä oppilaitoksena”. Koulun viralliseksi nimeksi tuli Helsingin suomalaiset yliopistoon
johtavat tyttökoulun jatkoluokat.

Ainon äiti kuoli lokakuussa 1918, kun Aino oli juuri aloittanut lukio-opinnot Helsingissä. Sairastunut isäkään ei pystynyt huolehtimaan perheen elannosta, vaan majatalonpito loppui, Konttilan perintötila myytiin ja Aino muutti isänsä kanssa Koskenniskan Iiskolaan äidin lapsuustilalle.

Vaikeuksista huolimatta Ainon koulunkäynti jatkui Helsingissä, jossa maamme sisällissodan jäljiltä oli ankara ruokapula ja ajoittain oli tarjolla vain hätä- eli olkileipää. Tyttöjen yhteishenki oli silti hyvä. Omaisilta saamaansa maitoa, ruisleipää ja voita Aino tarjosi myös nälkäisille luokkatovereilleen. Ainon kirjallinen lahjakkuus ja myös ihanteet näkyivät jo silloin hänen ainekirjoituksissaan.

Ainon ollessa tyttökoulun jatkoluokilla koulun tapahtumissa kävi puhujia raittiusseuroista ja kristillisistä yhdistyksistäkin. Näillä oli suuri vaikutus Ainoon. Hänestä tuli innokas raittiusihminen, joka toimi koko opiskeluaikansa aktiivisesti Ylioppilaiden Raittiusyhdistyksessä. Yhdistyksen emäntänä hän oli järjestämässä lukuisia tapahtumia ja puhetilaisuuksia eri puolille maata. Ainolla riitti aikaa ja myös tarmoa osallistua ylioppilaiden kristillisen yhdistyksen toimintaan.

Tyttökoulun jatkoluokkien nimi muuttui vuonna 1927 Helsingin tyttölukioksi, sittemmin Helsingin lukioksi (1970), Kruunuhaan Yhteislukioksi (1973) ja vielä Kruunuhaan lukioksi (1977). Vuodesta 1982 alkaen koulu on toiminut Sibelius-lukion nimellä.

Aino eteni ylioppilaaksi ja aloitti 1921 opinnot Helsingin Yliopistossa, jonka entinen nimi Keisarillinen Aleksanterin Yliopisto oli poistettu käytöstä 1919. Hänen pääaineensa filosofisen tiedekunnan historiallis-kielitieteellisessä osastossa oli suomen kieli ja kirjallisuus. Yliopiston toiminnassa painotettiin tuolloin suomalaisuutta, suomen kieltä, kulttuuria ja historiaa.

Opetus tapahtui kuitenkin pääasiassa ruotsiksi. Vasta vuonna 1924 viralliseksi opetuskieleksi säädettiin ruotsin ohella suomi, ja 1937 määrättiin, että suomen kielellä on annettava opetusta kaikissa aineissa.

Ainon käsin kirjoittama lähes 80-sivuinen kandidaattitutkinnon opinnäytetyö ”Ukkosen arvoitus” on kansanrunouden alalta. Tutkielmassaan hän analysoi löytämänsä runon ”Hepo hirnui Hiidenmaalla, täällä länget läimähteli, täällä valjakset vapisi” suomalaisia, virolaisia ja venäläisiä toisintoja sekä runon syntyperää, syntyaikaa ja leviämisreittiä. Tutkielma antoi jo viitteitä tulevasta kansankielen ja kansanperinteen kerääjästä ja tutkijasta.

Hän valmistui filosofian kandidaatiksi 1925 arvosanoin: suomen kieli ja kirjallisuus (laudatur) hyvät tiedot, Suomen ja Skandinavian historia (laudatur) erinomaiset tiedot, suomalainen ja vertaileva kansanrunoustutkimus (cum laude) hyvät tiedot, kotimainen kirjallisuus (approbatur). Ja kaksi vuotta myöhemmin hänet promovoitiin maisteriksi.

Iitin ja Jaalan murteen sanastustyön päätyttyä 1930 Aino siirtyi kutsumustyöhönsä äidinkielen opettajaksi, jolle hän omistautui noin 30 vuoden ajan 1930-1947 ja 1956-1969. Vuosien 1930-1938 aikana hän suoritti kasvatustieteiden opintoja, auskultoi ja antoi opettajan käytännölliset opinnäytteet. Auskultoinnin arvosana oli ”erittäin hyvä” ja opinnäytteiden ”laudatur”. Kasvatusopin cum laude approbaturin hän suoritti arvosanalla ”erinomaiset tiedot”.

Salakihlaus, avioliitto ja sotavuosien maanpuolustustehtävät

Opettaessaan Kokemäen yhteiskoulussa Aino tutustui sijaisopettajana toimineeseen englannin, ruotsin ja saksan kielten ylioppilaaseen Erkki Herman Valliin (1908-1977), josta sittemmin tuli Helsingin yliopiston germaanisen filologian apulaisprofessori. Aino ja Erkki menivät salaa kihloihin vuonna 1932, julkistivat kihlauksensa 1935 ja avioituivat 1938. Samana vuonna Ainon isä kuoli. Pitkään seurusteluun lienee vaikuttanut Erkki Vallin usean vuoden opiskelu ja tutkimustyö Saksassa 1930-luvulla.

Aino osallistui myös Suomen sotien 1939-45 maanpuolustustehtäviin. Sota-aikaan hän toimi Lotta Svärd -järjestön tehtävissä Helsingissä osallistuen sotilasvarusteiden ja sidetarvikkeiden tekoon sekä väestönsuojelutoimintaan. Hän toimi myöhemmin myös Koskenniskan kyläosaston varusjaostotyön järjestäjänä ja varojen kerääjänä sekä ilmavartiossa ja varojen kerääjänä.

Aino siirrettiin syksyllä 1940 Viipurin klassillisesta lyseosta Kouvolan tyttölyseoon. Kouluhallitus määräsi Ainon Kouvolan ilmatorjuntayksikössä olevien oppikoululaisten suomen kielen opettajaksi. Tämän lisäksi hän toimi sodan jälkeen asepalveluksesta vapautuneille pojille järjestetyillä iltaoppikoulun kursseilla ja antoi palkkiotta opetusta virallisten kurssien ulkopuolella.

Erkki Vallin uran edetessä Aino jättäytyi miehensä toivomuksesta kotirouvaksi ja luopui myös toimistaan eri yhdistyksissä. Hän palasi takaisin työelämään vuosikymmenen pituisen tauon jälkeen. Päätökseen lienee vaikuttanut avioliiton ajautuminen vaikeuksiin 1950-luvulla. Virallisesti Ainon ja Erkin avioliitto päättyi vuonna 1961. Avioliitto oli lapseton.

Aino oli vaativa, innostava ja pidetty opettaja, joka suorastaan pakotti oppilaansa oppimaan ja ymmärtämään. Hän oli äärimmäisen tarkka oikeakielisyydestä. Luokanvalvojana hän vei oppilaansa vuosittain luokkaretkelle eri paikkakunnille ja myös erään kerran Iittiin yöpyen hänen kesäpaikassaan Kymijoen Vuolenkosken Koskenniskan kylän Suomelassa.

Retken aikana Aino tutustutti oppilaansa Iitin historiaan ja vanhoihin tapoihin. Tästä innoittuneet oppilaat järjestivät keväällä juhlatilaisuuden, joka pohjautui perinnetietoon iittiläisistä 1800-luvun alkupuolen kruunuhäistä. Esitys saavutti suuren suosion ”kossiillauluineen ja läksimpuheineen”. Yli tunnin pituisena se sisälsi myös vihkipuheen ja vihkivirren sekä useita tanssiesityksiä.

Aino toimi Suomen kielen ja historian opettajana Someron yhteiskoulussa vuosina 1930-31 ja Kokemäen yhteiskoulussa 1931-39, Suomen kielen vanhempana lehtorina Viipurin klassillisessa lyseossa ja samanaikaisesti myös Suomen kielen apulaislehtorina Viipurin toisessa tyttökoulussa 1939-40, vanhempana lehtorina Jyväskylän yhteislyseossa ja nuorempana lehtorina Kouvolan lyseossa 1940-41, Suomen kielen vanhempana lehtorina Kouvolan lyseossa 1941-47, Suomen 1958-60 ja Suomen kielen vanhempana lehtorina 1960-69 Helsingin Tyttönormaalilyseossa (Runeberginkatu 20-24), josta jäi eläkkeelle.

Opetustoimensa ohella Aino järjesti Helsingin tyttönormaalilyseon raittiusseura Välkyn kuraattorina koulun oppilaille ohjelmaa arki-illoiksi ja viikonlopuiksi. Sunnuntaisin tehtiin muun muassa retkiä Nuuksion järville ja sen eräpoluille. Usein retkille osallistui myös poikia Helsingin reaalilyseosta ja normaalilyseosta. Hän nautti eräretkeilystä ja tuli hyvin toimeen nuorten kanssa.

Aino Vallin testamentti

Aino Valli kuoli 22.9.1987 Iitin Vuolenkoskella ja hänet on haudattu Iitin Kirkonkylässä sijaitsevalle Uudelle hautausmaalle. Samassa haudassa lepäävät myös hänen vanhempansa.

Hänelle on myönnetty seuraavat kunnianosoitukset: Vapaussodan muistomitali 1918, Kunniakirja Sanakirjasäätiön stipendiaattina suoritetusta tieteellisestä työstä 1934, Talvisodan muistomitali 1941 ja Suomen leijonan ritarikunnan I luokan ritarimerkki (SL R I) 1966.

Aino halusi testamenttinsa kautta tukea iittiläistä kulttuuria myös kuolemansa jälkeen. Ainon mittavaa elämäntyötä kunnioittaakseen Iitin kunta perusti 29.11.1990 Aino Vallin Rahaston. Testamentin kautta Rahaston alkupääomaksi tuli 215 000 markkaa.

Rahaston tarkoituksena oli tukea pääasiassa iittiläisten henkilöiden tai yhteisöjen harjoittamaa tai iittiläiseen kulttuuriin liittyvää, lähinnä äidinkielen, murteen ja kansanperinteen alueille kohdistuvaa opiskelua, tutkimusta ja muuta kulttuurityötä. Rahasto toimi itsenäisenä vuoteen 2012, jolloin se yhdistettiin Iitti-rahastoon. Vuonna 2012 rahaston pääoma oli 37000 euroa, joka siirtyi Iitti-säätiön hallintaan.

Rahaston toiminta-aikana on voitu tukea monipuolisesti iittiläistä kulttuuri- ja kotiseututyötä. Toimintavuosina 1991-2014 rahasto myönsi 83 apurahaa, yhteissummaltaan 42 414,43 euroa 66 eri henkilölle tai yhteisölle. Rahaston tärkein ja arvokkain aikaansaannos on kuitenkin neliosainen Iitin ja Jaalan etymologis-kansatieteellinen sana ja -perinnekirja.

Rahasto maalautti Aino Vallin muotokuvan vuonna 2008 Iitin kirjaston tiloihin. Saara Räty suoritti tehtävän apunaan Ainon suvun edustajien hankkima valokuvamateriaali.

Tärkeimmät lähteet:

Tämä artikkeli on koottu pääasiassa (1) Aino Vallin, (2) Maija Länsimäen, (3) Lasse Tolvasen,
(4) Lasse Tolvasen & Anne Tolvasen, (5) Lasse Tolvasen, Kaisu Mäkelän & Aimo Mäkelän 
kirjoituksista alla mainituista lähteistä.

(1)   Aino Valli (1989): Iitin ja Jaalan sana- ja perinnekirja, osat A-J, K-L, M-R, S-Ö. 4910 sivua.

(2)   Maija Länsimäen, kirjoituksesta ”Iitin murteen tallennustyö ja suursanakirja” kirjassa: 
Lählätti min tänne Iittih – Iittiläistä elämänmenoa Aino Vallin kuvaamana (2015). Julkaisija Iitin
Kotiseutuyhdistys ry. 250 sivua.

(3)   Lasse Tolvasen kirjoitus ”Sanastuksia ja kuvastuksia” kirjassa: Lählätti min tänne Iittih –
Iittiläistä elämänmenoa Aino Vallin kuvaamana (2015). Julkaisija Iitin Kotiseutuyhdistys, 250 sivua.

(4)   Lasse Tolvasen & Anne Tolvasen, kirjoitus ”Iittiläiset juuret” kirjassa: Lählätti min tänne Iittih –
Iittiläistä elämänmenoa Aino Vallin kuvaamana (2015). Julkaisija Iitin Kotiseutuyhdistys, 250 sivua.

(5)   Lasse Tolvasen, Kaisu Mäkelän & Aimo Mäkelän kirjoitus ”Min muistom” kirjassa: 
Lählätti min tänne Iittih – Iittiläistä elämänmenoa Aino Vallin kuvaamana (2015). Julkaisija Iitin
Kotiseutuyhdistys, 250 sivua.

(6)   Kotimaisten kielten keskus (Kotus): Suomen murteiden sanakirja. 
https://kaino.kotus.fi/sms/, luettu 11.11.2025.

(7)   Kotimaisten kielten keskus (Kotus): Suomen murteiden sanakirja. 
https://kotus.fi/sanakirjat/suomen-murteiden-sanakirja/, luettu 11.11.2025.