Teksti: Pekka Hyvärinen
Suomen sodan 1808-1809 päättäneessä Haminan rauhassa syyskuussa 1809 Ruotsi luovutti Venäjälle itäiset Suomen maakuntansa Tornion- ja Muonionjokea ja Ahvenanmaata myöten. Sen seurauksena Venäjän keisari Aleksanteri I muodosti maastamme Venäjän autonomisen suuriruhtinaskunnan ja toisin kuin 1600- ja 1700-lukujen Ruotsin sotien aikakaudella maassamme alkoi noin 45 vuotta kestänyt pääosin rauhanomaisen yhteiskunnallisen kehityksen jakso.
Suomelle suopea Aleksanteri I vahvisti myös vilkkaan kaupankäynnin edellytykset Kymenlaakson ja Pietarin välille liittämällä Suuren Pohjansodan aikana 1710-1721 Venäjän Ruotsilta valloittamat Laatokan Karjalan ja Viipurin alueet sekä Ruotsin käynnistämän Hattujen sodan aikana 1741-1743 Venäjän valtaamat nykyisen Kaakkois-Suomen Kymijoen itäpuoliset alueet suuriruhtinaskuntamme osaksi vuoden 1812 alussa. Näin toimien Suomi-neito sai karttakuvaansa takaisin mekkonsa vasemman helman.
Samalla kertaa Aleksanteri I päätti tehdä Kustaa Vaasan Vantaanjoen suulle 1550 perustamasta Helsingin kaupungista Suomelle uuden valtiohallinnon keskuksen ja pääkaupungin, jota varten rakennettiin Senaatintorin ja sen lähialueille hallintorakennusten lisäksi yliopiston päärakennus, kirjasto ja observatorio sekä useita sairaaloita, kasarmeja ja luterilaiset ja ortodoksiset kirkot. Kaikkien näiden ja useiden muidenkin Helsinginniemen alueen empiretyylisten julkisten rakennusten pääsuunnittelijana toimi saksalaistaustainen arkkitehti ja kaupunkirakentamisen asemakaavojen suunnittelija Carl Ludvig Engel.
Hän oli aikansa johtava ja työllistetyin arkkitehti Suomessa kuolemaansa 1840 saakka, ja hän suunnitteli Elimäen kirkonkylän Peippolan kartanon itälaidalle silloisen Elimäenjärven pohjukkaan (nyk. peltoaluetta) Suomen sodassa 1808-09 kunnostautuneen majuri Fredrik Johan af Forsellesin tilaamana myös 1820 valmistuneen Moision kartanon nykyisen päärakennuksen.
Käsityöammattilaisten taidot kehittyivät ripeästi eri aloille
Kustaa Vaasan 1539 perustamassa Iitin kirkkopitäjässä alkoi kehittyä 1800-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä maatalouden oheen myös käsityöammattilaisuutta sekä tuulen ja veden virtausenergialla toimivaa pienteollisuutta. Pitäjän taloudellinen kehitys alkoi painottua Etelä-Iitin suurempien viljelyalojen ja karjatalouden kasvamisen sekä neljän ilmansuunnan tieyhteyksienkin ansiosta Maakansan kyliin. Osaltaan kehitykseen vaikutti myös Perheniemen kartanon maataloustuotteiden kysyntä.
Maatilojen vaurauden kartuttamisessa metsien merkitys oli vähäisempi ennen 1870-luvulla Kymen virran isojen koskien yhteyteen käynnistynyttä puunjalostusteollisuuden alkua. Siihen saakka puuta tarvittiin eniten yksityisten ja julkisten tilojen ja talojen, uunien ja saunojen, riihien, navettojen, tallien, latojen, myllyjen, aittojen, portaiden, tikapuiden, patojen, laitureiden, rekien ja veneiden rakentamiseen sekä rakennusten lämmitykseen ja veden kuumentamiseen ja huonekalujen, työkalujen, astioiden, aseiden, pylväiden, aitojen, porttien, airojen ja esimerkiksi ruoan, viinan, tervan ja kynttilänjalkojen valmistamiseen.
Kysyntää oli lähes kaikille maamme puulajeille, joillekin myös niiden erittämien eliksiirien suorien terveysvaikutusten ja ravintokelpoisuuden sekä metsissä kasvavien riistaeläinten. marjojen ja sienien takia. Maaseudulla elettiin nyky-ymmärryksemme puhtaan ja monimuotoisen luonnon ympäröimänä.
Onneksi roviolla poltettaviksi määrätyistä ihmissurmista oli päästy säästämään halkoja jo 1700-luvun alkupuolella. Maamme 1690-luvun nälkävuosien edellä ihmisten uskomuksiin pohjautuneet käsitykset noituuden harjoittajista johtivat Euroopassa kymmenien tuhansien ihmisten polttamisiin. Mutta järkyttävimmistä rikoksista, esimerkiksi oman vauvan surmaamisesta, viimeisin Iitissä maallikkotuomioistuimen antama tuomio nuoren äidin roviolla polttamisesta pantiin toimeen lokakuussa 1784.
Etelä-Iitin Maakansan alueen Muikkulan kylässä syntynyt, tunnetuksi tullut ja kuollut Matti Jaakonpoika Brusila (1757-1828) sekä hänen kouluttamanaan oma poikansa Juho ja tyttärensä puoliso, artjärveläinen Juho Eerikinpoika loivat Iitissä uutta lisäarvoa puunkäytölle ryhdyttyään tekemään halkaisijaltaan jopa 30-35 cm:n kokoisiakin metallisia kellotauluja parimetrisiin koristemaalauksilla ja puunveistokohoumilla elävöitettyihin onttoihin puukaappeihin Ilmajoen Könnin suvun kelloseppien tavoin. Tarkemmin sanoen kellotaulut koneistoineen asennettiin naishahmoisten kellokaappien etupinnan yläosaan kasvojen kohdalle sahattuun kellotaulun kokoiseen reikään.
Naishahmoisista kylkisaranoilla ja muilla tavoin osiin irrotettavista ontoista kellokaapeista tuli 1800-luvun edetessä maaseudun talonpoikaisväestön muotikelloja. Kaapin alaosan reunakuvioilla ja koristemaalauksilla somistettiin puisen rakennelman etupintaan viitteellisen naisen lantion kohdalta lattiaa ja kellokaapin jalustaa kohden levenevä pitkähelmainen puumekko.
Lantion kohdalle maalatun vyömäisen koristekuvion yläpuolella kaapin pohjaväri ja reunakoristeet ilmentävät pulskan alavatsan peittävää puseroa tai paitaa, ja sen keskellä on halkaisijaltaan noin 15 cm:n kokoinen pyöreä reikä kellon käyntiä säätävien punnusten näkemistä varten. Oikeassa ajassa pysymiseen tarvittiin kaksi eripainoista metallipunnusta koneiston kylkeen asennetun metallirullan ympärille kiinnitetyn langan tai metalliketjun toiseen päähän kellon käyntinopeuden säätämiseksi. Painavampi punnus tuli vetää päivittäin kellokaapin alaosasta takaisin ylös, jotta kello pysyi toimivana. Jos painavampi punnus jäi alatasolle, kello pysähtyi.
Kellokaappien etupuolen yläosan hartiakorkeudella on molemmista päistään alaspäin kaareutuva koristemaalattu kohopintainen kaulusosa ja sen yläpuolella lyhyen kaulan päällä kasvojen kohdalla pyöreä kellotaulu sen keskipisteestä erkanevine viisareineen ja jopa useine ympyräkehän muotoon kellotaulun äärireunat ja lähes koko kellotaulun pohja-alan täyttävine numerosarjoineen. Tarkat kellotaulun ympyrämittaukset numerosarjojen yksittäisten numeroiden ja kalenterikuukausien nimien maalaamista varten tehtiin harpin avulla.
Uloimpina ovat numerot 15 oikealla, 30 alla, 45 vasemmalla ja 60 ylhäällä osoittaen varttitunnin pituiset aikajaksot. Näiden neljän varttitunnin numeron ja täyden tunnin isompikokoisen, tasaisin välein ympyräkehälle maalatun 12 numeron sarjan väliin on maalattu täyden ympyrän verran 60 pientä pistettä tasaisin välein osoittamaan minuuttien kulumista.
Keskemmällä kellotaulua, myöskin ympyräkehälle tasaisin välein, maalattiin puolestaan 12 kalenterikuukauden parittomien päivien numerot 1:stä 31:een sekä ympyräkehälle yhtä monen pisteen sarja näiden numeroiden ja niiden tyhjien välien keskikohdalle parillisten päivien merkeiksi.
Vielä keskemmälle kellotaulun yhä suppeammalle ympyräkehälle, maalattiin jokaisen 12 kuukauden suomen- tai ruotsinkielisten nimien kolme alkukirjainta ja niiden kohdalle kalenterin mukaisesti kunkin kuukauden päivien määrät 30 tai 31 ja helmikuun kohdalle 28.
Yllä olevaan viiden viisarin kellotaulun keskelle on maalattu 10 yksittäisen kalenterikuukauden suomenkielisten nimien alkukirjaimet 3-kirjaimisina, mutta maaliskuun sekä syyskuun nimet 4-kirjaimisina, jottei niiden kohdalla lukisi muuten suomenkieliset sanat maa ja syy. Ruotsinkielisissä kellotauluissa kaikkien kalenterikuukausien nimille riitti 3 alkukirjaimen ilmaus. Se helpotti kellotaulun merkintöjen visuaalisen yhdenmukaisuuden tavoitetta.
Koska kellon tunteja ja kalenterin kuukausia on yhtä monta eli 12, kuukausien nimet sattuvat oikeassa järjestyksessä kellotaulun ulkoreunaan maalattujen isokokoisten tunteja ilmaisevien numeroiden kohdalle. Kellon ykkösen kohdalla on siis ruotsin kielen tammikuun nimen kolme alkukirjainta, ja siitä edeten kuutosen kohdalla on kesäkuun nimen kolme alkukirjainta ja numeron 12 kohdalla kellon yläreunassa joulukuun kolme alkukirjainta. Ja näille kaikille on omat erillisin nopeuksin pyörivät viisarinsa!
Brusilan sukuun kuuluneen Leo Haukkapään kirjaamana ”Muikkulan kylä muodostui kolmesta kantatalosta. Näistä Anttila ja Munakallio olivat jo 1600-luvulta lähtien ratsutiloja eli rustholleja, joiden omistajat muodostivat aikoinaan talonpoikaisväestön korkeimman luokan. Pinta-alaltaan suunnilleen yhtä suuri kuin mainitut naapurinsa Brusila oli kruununtila, joka sai 1802 kuninkaallisen kollegion vahvistuskirjalla perintötilan oikeudet.”
Jo ennen sitä Brusila oli perillisten kesken jaettu jo 1700-luvulla neljään osaan, joista yhden, Mäkelän, omistivat Brusilan kellomestarit. (Nykyisin Brusila lienee jälleen alkuperäisellä omistajasuvullaan lukuun ottamatta maanlunastustiloja ja lisämaapalstoja.) Nimi Brusila tulee Brusius Pekanpoika -nimisestä tilan ensimmäisestä tunnetusta isännästään.
Muikkulan kylän Brusilan taloon syntynyt ja kellomestariksi omin voimin yltänyt Matti Jaakonpoika kykeni valmistamaan myös, kuten edellä olevat kuvat todentavat, suurta kellomekaniikan ammattitaitoa vaatineita poikkeuksellisen hienoja viidenkin viisarin kellotauluja koneistoineen ja vetopunnuksineen.
Kenties jo 1802 valmistuneen kaappikellon tilasi häneltä Elimäelle Jacob af Forselles (nuor.) joko hänen Peippolan kartanoonsa tai hänen poikansa, majuri Fredrik Johan af Forsellesin isältään ostamaan Peippolan kartanon alueista 1814 lohkotun Moision kartanon 1920 valmistuneeseen päärakennukseen.
Useissa Etelä-Iitin yksityiskodeissa on säilynyt näiden kolmen taitajan aikaa mittaavia kaappikelloja, samoin muutamissa Pohjois-Iitin ja Jaalan kodeissa sekä yksittäisiä kelloja mm. Kouvolan Elimäellä, Artjärvellä, Haminassa, Asikkalan Urajärven kartanomuseossa, Lahden museossa, Iitin kirkonkylän kotiseutumuseossa sekä Kansallismuseossamme Helsingissä.
Korkeatasoista kellosepäntyötä tehtiin 1700-luvun puolivälin jälkeisessä Suomessa Könnin suvun Ruotsin emämaan Moran kellosepiltä hankitulla taidolla. Myös viipurilaisen 1726 syntyneen Petter Elfströmin ammattitaito kehittyi huipputasolle taskukellojenkin työstämiseen. Niitä on säilynyt paljon nykyajallemme asti. Hän työskenteli 1700-luvun lopulla myös Loviisassa, ja Elfströmin taidot siirtyivät ja kehittyivät hänen pojilleenkin usean sukupolven ajaksi. Turussa kellojen valmistus sai puolestaan vahvan perustan Tukholman ja Eskilstunan kelloseppien koulukuntien mestareilta.
Matti Brusilan kouluttajaa ei varmuudella tiedetä. Hän ei luultavimmin saanut henkilökohtaista ammattiopetusta edellä mainituilta tahoilta, vaan oli hankkinut ehkä pari erilaista mallikelloa ja avannut niiden koneiston osat ja asennukset nähtäväkseen ja tehnyt muistiinpanot näkemästään.
Brusilat tekivät valimollaan myös vaskesta eli kuparista maatalojen vellikelloja, hevosajoneuvojen aisakelloja, kansakoulujen pihakelloja sekä messingistä eli kuparin ja sinkin seoksesta ja joskus myös muita metalleja sisältävistä seoksista monenlaisia koristeita ja käyttötarvikkeita.
Aino Vallin Iitin ja Jaalan etymologis-kansatieteellisessä sana- ja perinnekirjassa on muutama kirjaus Brusilan kellosepistä, eli Matti Brusilasta ja hänen Juho-pojastaan sekä Eeva-tyttärensä artjärveläisestä aviomiehestä Juho Eerikinpojasta, jolle Matti opetti oman Juho-poikansa kuoltua kaikki kellontekemisen työvaiheet, työmateriaalien hankinnan ja työvälineiden käytön sekä metallien sulattamisen ja juottamisen niksit. Samat opit Matti oli antanut aiemmin Juho-pojalleen.
Suvun 1800-luvun ”viimeinen vielä elossa ollut, mahdollisesti naispuolinen edustaja”, jonka henkilöllisyydestä ei ole varmaa tietoa, kertoi Aino Vallille, millaista kellojen tekeminen oli Matti Brusilan aikaan:
”Min äiten isoisä (1757 syntynyt Matti Jaakonpoika Brusila) osti avisjuonist kannellisen kirstun, missä ol kaikki kellosepän aineet. Ja sitten se purkas vanhan puukellon, jonka jostakih sai. Harvinai se ol sih aikah, sellai puukello. Ja siit se alkoi kellontekoh, ja nykyveh täss ympärill oj joka paikas viel nykyvehkih sellasii kelloi. Lasteh lapsilles se ja tek kellom muistoks ja karkas oikei ne navat teräksest.
Ja sitten se laittoi viisarii sen täyteh: yks viisar viisas koko vuotta, toinen kuukautta ja sitten tunti- ja sekuntiviisarit ja minuuttiviisar viel. Kun sillet tuotih ensimmäisii kelloi tehtäväks, se sano ”Vahvaa tuhma tekee, vaa ei korjaa.” Kolmes polves ne siit kelloi tek, mun nyn ne on kuolluj jo kellontekijät kaikki.”
”Uurmaakarii (ruots. urmakare = kelloseppä) ei ennen ollukan montaa kuuluvil. Ja sit vast sille annettiin kellontekijälle oikei arvonim: uurmakar. – Puhuttiin aina Iitin uurmaakarist joka Rusilass asu. Se teki uusii kaappikelloi ja kaikkien kellot korjas. Uurmaakar se valo kulusii, setolkankuplii (joihin hihna pujotettiin), messinkrenkahii länkih missä ohjakset oj ja saappahlappii ja kärklappui. Uurmaakarill ol paja ja siit sellasii teikelii (ruots. degel = sulatin, upokas, sulatusastia) missä se sulas sit messinkii.”
Maakansan kylissä ilmeni tuolloin muunkinlaista yritteliäisyyttä. Anttilan rakennusmiesten tekemiä ovat mm. suurin osa ympäristön vesimyllyistä ja tuulimyllyistä sekä ainakin Pappilan, Marttilan, Perheniemen ja Munakallion kivinavetat.
Leo Haukkapää kirjoitti 1960-luvun lopulla Niilo Napolan kanssa Brusilan kaappikelloja Kymenlaaksosta ja Itä-Uudeltamaalta jäljitettyään, että ”Näkemistäni kolmesta täydellisimmästä kellosta, jotka näyttivät ajan sekunneista vuoteen asti ja olivat varustetut viidellä viisarilla, vanhin oli valmistettu jo vuonna 1802. Jos Brusiloiden kelloja vain on hoidettu, ovat ne yleensä käyttökuntoisia vieläkin, vain joku kulunut ratas on muutamiin täytynyt uusia, kuten Brusilassa (nyk. Yrjölässä) kotona olevaan niin ikään vuosiaikaa näyttävään kelloon.”
”Muuten se vanha kello – jolle tehtiin kaappi 1844 Matti Yrjönpojan häälahjaksi – on varsin tarkkakäyntinen ja ilmoittaa tunnit ihmeen sointuvalla kaksoisäänellä. Moision kartanon kellossa on kuitenkin kanteleen tapaan viritettävät soittokielet. Kolmas yhtä täydellinen kello – entinen Brusiloiden oma kello – on Haminassa. Melko edustava Brusilan kello on myös Lahden kaupungin museossa.”
”Vuonna 1814 syntynyt Juho Matinpoika oli isänsä opettama apulainen kellonrakennuksessakin, mutta meille tuntemattomasta syystä johtunut kuolema kohtasi hänet jo v. 1854 vasta 40 vuotta täytettyään. Jo toisessa sukupolvessa oli Brusilaan saatava nuori isäntä muualta. Tällä kertaa se tuli Kymentaan Huhtalammelta nuorimman tyttären Liisan sulhasena. Jälleen vietettiin Brusilassa häitä. Nimeltään uusi isäntä oli Erik Malakiaanpoika, ollen tullessaan 35-vuotias.”
”Uudesta isännästä ei kuitenkaan tullut edellisten veroista kelloseppää, koskapa kellonteko talossa oli vähitellen loppunut vanhan Juho-isännän kuoltua 1874. Vaskenvalajana hänen tiedetään olleen kuitenkin taitava, ja hän hoiti tarmokkaasti laajan asiakaspiirin valimoa.”
”Brusilan kelloseppien työ keskittyi kahteen työpisteeseen, pajaan ja mestarin työhuoneeseen. Paja, joka vielä muutama vuosikymmen sitten oli pystyssä ja oli nelikulmainen noin 4 x 4 metrinen hirsirakennus, sijaitsi talon koillispuolella mäenrinteellä jättiläiskuusen vierellä. ”Muistan, miten siellä vielä pikkupoikana kävimme nuuskimassa näitten edesmenneitten mestarien työkalujen jäänteitä. Työhuone, kellokamari, oli puolestaan pihan eteläreunassa korkealla kivijalalla olevassa punaisessa hirsirakennuksessa. Edessä oli tupa ja sen takana varsinainen kellokamari, johon ei sivullisilla ollut asiaa, vaikka tupaan sisälle menikin. Kävin sielläkin lapsena pyhäkoulussa mestarien jo muutettua manan majoille.”
”Pajassa sijaitsivat ahjo alasimineen ja sepän työkaluineen sekä valimo sulatusuuneineen. Kellosepäntyön ohella tärkeiksi myyntitavaroiksi tulivat erilaisten soittokellojen, ruokakellojen, kulkusten ja valjashelojen valannat. Kun Brusilan mestareita oli kolmessa polvessa, suoritettiin tätä työtä noin 100 vuoden ajan. Niinpä käsittikin valimotöiden asiakaspiiri lopulta kymmeniä pitäjiä, kuten vielä jäljellä oleva Erik-mestarin työkirja vuosilta 1869 – 1883 osoittaa.
Varsinainen piharakennuksen kellokammari käsitti työpöydän tarkkuustyökaluineen, pienen metallisorvin ja hiomalaitteet. Useimmat pajan työkalutkin valmistettiin kotona.”
”Tyypillisenä ominaisuutena kaikille vanhan ajan mestareille oli ammattisalaisuuksien visu säilyttäminen. Niin oli Brusilan kelloseppienkin laita. Tämä koski jopa vaskenvalantaa. Niinpä he aloittivat työskentelynsä vasta puolenyön jälkeen ja työajan muodosti aamuyö. Muiden ylös noustessa pantiin työt visusti syrjään ja siirryttiin talon muuhun touhuun tai lepäämään.
Käsityönä tehdyn kellon koneisto oli äärettömän suuritöinen sen aikaisin työkaluin. Olen ajatellut, olisiko niiden kokonaismäärä noussut sataa kappaletta suuremmaksi. Brusilat valmistivat vain kellon koneistoja. Meidän päiviin saakka säilyneiden kellojen usein taidokkaasti muotoillut kaapit, useimmiten kaarevia kansanomaisesti ”mamselli”-tyyppisiä, olivat paikkakunnan taitavien puuseppien valmistamia. Onhan näiltä nikkareilta säilynyt paljon varsin tyylikkäitä huonekalujakin, useimmiten kustavilaista tyyliä jäljittelevine pinnaselkätuoleineen.”
”Valimon tuotteista on säilynyt muun muassa tyylikkäitä ”vellikelloa” pienempiä soittokelloja, joita valimon hinnasto nimittää ”lämppäkelloiksi”, mihin tarkoitukseen niitä sitten käytettiinkään, kun kerran aisakello oli hinnastossa erikseen. Usealla kansakoululla lähiympäristössä on ollut sellainen myös soittokellona. Sen kehässä on siro teksti: Laittanut Erik Brusila Iitin pitäjässä.
Valimotöistä suoritettiin maksu painon mukaan. Useassa tapauksessa asiakas toi vasken tullessaan, jolloin tehtiin monesti ”nii pal ku tulee”.
Alla on esimerkkejä edellä mainitusta työkirjasta ja tuotteiden hinnastosta. Vanhat painomitat grammoiksi muutettuina ovat: 1 naula = 32 x 13,28 gramman painoista luotia, eli yhteensä 425,05 grammaa.
| Naulaa | Luotia | |
| Lämppäkelloon menee vaskea | 2 | 10 |
| Tekopalkka on 1m: | ||
| Myyden maksaa 5m: | ||
| Isoon aisakelloon menee vaskea | 1 | 28 |
| Tekopalkka on 1 m: 60 p. | ||
| Myyden maksaa 4 m: 40 p. | ||
| Pieniin kelloihin isompaan sorttiin menee vaskea | 0 | 6 |
| Tekopalkka on 25 p. | ||
| Myyden maksaa 45 p. | ||
| Pieniin kelloihin vähempään sorttiin menee vaskea | 0 | 5 |
| Tekopalkka on 25 p. | ||
| Myyden maksaa 38 p. |
Leo Haukkapään kertomuksen mukaan ”Mikään erikoinen kirjoitusmies ei Erik-mestari eivätkä hänen apulaisensakaan tunnu olleen, kuten heidän pitämänsä työkirja osoittaa. Kirjassa esiintyy kyllä useampaakin käsialaa. Esimerkiksi isoja kirjaimia ei käytetä ollenkaan. Erikin omassa kirjoituksessa korvaa lisäksi i j:n. Mutta muuten antaa työkirja hauskan kuvan sen aikaisesta Maakansan murteesta ja ympäristöpaikkakuntien henkilö- ja paikannimistöstä säteellä Helsinki – Jämsä – Sippola.”
Otteita Brusilan suvussa säilyneestä Kellokirjasta, johon on merkitty maaliskuusta 1869 alkaen pitkälle 1870-luvulle asti tietoja esineellisistä, ei aikaa mittaavista, vaskikelloista:
| Naulaa | Luotia | |
| ulen kylän kartanon iso kuluin | 2 | 2 |
| mustolan sutarin setolkan vaset | 0 | 14 |
| pakilas lämpäkello | 2 | 6 |
| lihaiukon 4 pieni kelloi | 0 | 12 |
| hietanan tervalan iussin setolkan vaset | 1 | 15 |
| wilppulan iso kello | 2 | 5 |
| pärhän kartanon tavit erikinpojan vyön kuplat | 0 | 7 |
| karhulan mikon vähint sorttii iso kello maksaa 2 markkaa ummelioist 1 iso kuluin ia 2 pientä kello | 1 | 10 |
| pukaron antakselt 1 isonta sortti törö kello | 0 | 1 |
| tokkolan tuomah setolkan vaset 1 lämppä kello ia iso kuluin | 2 | 20 |
| vanhan suntian poian iso kello | 1 | 25 |
| kinttulan sepän setolkan vaset | 1 | 9 |
| peipolan talli renkin iso kello | 0 | 1 |
| markolan antin 1 isot setolkan vaset ia 1 vyön kuplat | 1 | 20 |
| pyälin mattilan tuamah setolkan vaset is piänii kelloi | 0 | 21 |
| elimäen iyllin marian iso kuluin pyhä miesten päivän menevä elimän kirkolle | 1 | 9 |
| pakah kirk varttin iannun 1 lämpä kello | 2 | 6 |
| pärhän kartanon kuskin pieni kelloi nii pal kun tule pitäs usiman itte | 1 | 31 |
| kellin sepän keski sortti törö kello vietävä kirkolle | 0 | 19 |
| mankalan iso kello lihaiukolle vietävä | 1 | 1 |
| pyörähtälän takalast 1 iso kello 1 iso kuluin 4 m: 92 p. | 2 | 1 |
| elimäen tynnin malakin vyön kuplat 5 sortti solki | 0 | 17 |
| lovisan lautapuhollarin isokello | 1 | 21 |
| helsinkin iso kello ia setolkan vaset | 2 | 2 |
Jne. jne.
Leo Haukkapään sanoin: ”Tässähän sitä Brusilan valimon elämää tulikin valotettua pitkästi. Mutta kun Erik-isännän vanhuus saapui, sammui tämäkin toiminta talossa. Jatkajaa ei enää uudesta isännästä tullut. Kun kuolema saapui 23. maaliskuuta vuonna 1891 Erik-isännälle, oli hän 71-vuotias. Silloin oli valimollakin jo aivan hiljaista.”